keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Leikkokukat, äitienpäivä ja vähän muutakin




Pari viikkoa sitten tuli ostettua kesäisiä kukkia, mitkä kestivätkin ihan hurjan kauan kauniina. Oikea leikkokukkien kestävyysennätys. Joskus vaan sattuu niin ihmeen tuoreet kukat. Kukkien matkahan voi joskus olla aika pitkäkin kasvupaikasta huutokaupan ja erinäisten kuljetusvaiheiden kautta kukkakauppaan. Ei siis ihme, että aina ei tule tällaisia ennätyksiä, kun leikkokukka on saattanut olla leikattuna jo viikon tai enemmänkin ennen kuin se päätyy asiakkaalle. Kiva kuitenkin, että joskus näinkin! 

Äitienpäiväjuhlallisuudet meni erityisen ihanasti tänä vuonna. Mun äiti nimittäin oli täällä käymässä ja saatiin höpöttää, herkutella ja lenkkeillä yhdessä. Tyttö hoiti parhaimman shoppailureissun järjestelyn viemällä isoäidin Brysselin keskustaan. Hyviä löytöjä tekivät sen päivän aikana molemmat. Shoppailugeenit näköjään siirtyvät aika automaattisesti sukupolvelta toiselle, heheh! Viime vuosina olen kuitenkin hiukan alkanut epäillä, että en ehkä itse saanut shoppailuinnokkuuden ja löytöjen bongaamisen suhteen ihan täyttä geeniperintöä omalle kohdalleni, koska en jaksa nykyään ihan loputtomiin etsiä, sovitella ja kiertää kaupoissa. Voihan se olla, että tämä on vaan joku ruuhkavuosijuttu ja menee sitten taas aikanaan ohi, heheh.

Kivan päälle hiukan valitusta vielä tähän loppuun. Viime viikot on menneet töissä muuten hyvin, mutta opetettavat teemat on olleet sitä luokkaa, että voisin nyt siirtyä jo kesälomalle. Jotkut teemat menee hiukan tunteisiin. Vaikka esiinnynkin aina ihan asiallisen viileästi, sellaiset asiat, mitkä herättävät jonkinlaisia tunteita, kuitenkin pyörivät ajatuksissa työajankin ulkopuolella. Se on varmaan kutsumustyön yksi pahin miinuspuoli, että joskus on vaikea saada etäisyyttä mihinkään. Sitten jos vielä joku sellainen teema toistuu lyhyessä ajassa eri muodoissa päällekkäin, niin alkaa helposti tuntua, että elämässä ei muuta olekaan. Kun tästä juteltiin, niin äiti sanoi, että joissakin jutuissa on pakko olla tunnetta mukana, että lopputulos on riittävän vakuuttava ja että jaksaa paahtaa eteenpäin. Äiti oli tietysti ihan oikeassa, mutta sitten kun muutaman viikon aikana useamman kerran herää keskellä yötä miettimään jotakin argumenttejaan, niin toivoisi, että oppisi ottamaan rennommin. Täytyy varmaan taas vaihteeksi harjoitella lokerointitaitoja. Joskus se nimittäin auttaa, kun ajattelee asiakokonaisuuksia irrallisina lokeroina, jotka pystyy avaamaan ja sulkemaan tietoisesti. Silloin ne tunteetkin voi valjastaa tarvittaessa hyötykäyttöön kuormittamatta itseään silti liikaa. Se vaatii kuitenkin tietoista harjoittelemista ja irroittautumista. Ja ihan rehellisesti, niistä molemmat jäävät helposti kiireen jalkoihin.     

perjantai 11. toukokuuta 2018

Ficus bambino lyrata


Että voi olla kaunis nimi pienellä kasvilla! Lyyraviikuna löytyi puutarhaliikkeestä jonkin aikaa sitten. Olin etsinyt sopivan kokoista, kaunislehtistä viherkasvia jo jonkin aikaa yhteen tiettyyn ruukkuun. Luulin nyt löytäneeni täydellisen version, mutta se olikin sitten liian pieni siihen koristeruukkuun, mihin sitä suunnittelin. Täytyy siis vielä etsiä toinen siihen, mutta tällekin kyllä silti löytyi paikka heti. Olohuone on aika valoisa, kiitos suurien ikkunoiden, joten oletan, että tämä selviää tuossa kohtaa ihan hyvin. Jos ei, niin ainahan sitä saa siirrettyä lähemmäs ikkunoita. Kokeilen nyt kuitenkin ensin tässä kohtaa. 

Orkiedoita ja yucca-palmu meillä on ollut jo pidempään, mutta näin kuitenkin hiukan myöhässä liityn viherkasvitrendiin mukaan. Sain 80-ja 90-luvuilla niin kyllikseni kukkapöydistä, amppeleista ja viidakkomaisista, liian kasvimäärän hämärtämistä olohuoneista, että tällä kertaa kesti hetken aikaa prosessoida viherkasvien paluuta sisustukseen. Vieläkään en lämpene esim. aloe veralle, kaktuksille, saniaisen näköisille kasveille tai niille, mitkä kasvattavat rönsyjä joka suuntaan. Lisäksi edelleenkin ajattelen, että vain terveen näköisiä ja terhakoita kasveja kannattaa säilyttää. Sellaiset tehohoitoa kaipaavat yksilöt kannattaa heittää menemään. Ne eivät tuo mitään hyvää sisustukseen. Tämä on tietysti vain ihan oma subjektiivinen mielipiteeni. Todelliset viherpeukalothan tunnetusti rakastavat kasvejaan, näkevät niiden potentiaalin puolikuolleinakin ja osaavat hoitaa ne kuntoon.   

Joka tapauksessa jonkinlaista lämpenemistä viherkasvitrendin suhteen on nyt tapahtunut, että yleensäkin aloin etsiä sopivaa kasvia ja toistakin. Jos nyt jossakin kohtaa alkaa näyttää siltä, että ihan villiinnyn, niin muistuttakaa minua edellisestä yliannoksesta.  

maanantai 7. toukokuuta 2018

Aamiainen parvekkeella



Olin sunnuntaiaamuna rennosti yksikseni kotosalla. Kiireinen viikko, väsymys ja tulollaan oleva päänsärky saivat hiukan hidastamaan vauhtia. Lämpöä oli aamusta jo reilut 20 astetta, joten tein aamupalan valmiiksi tarjottimelle, nappasin aamutakin päälle, lehden kainaloon ja suuntasin parvekkeelle. 

Parveke on talon takana, joten siellä on ihan kivasti yksityisyyttä. Tosiasiassa se on kyllä ehkä enemmän harhaanjohtava tunne kuin mikään totuus. Jos tarkemmin pysähtyy miettimään, niin siihen kyllä näkee ihan suoraan aika monesta talosta ja takapihallakin, sekä meillä että naapurissa, on aina jonkin verran kulkijoita. Naapuritalot, joista parvekkeelle näkee, ovat kuitenkin sen verran kaukana, että illuusiosta voi pitää kiinni, koska ei tunnu, että kukaan tarkkailisi mistään suunnasta. Takapihalla kulkijoista taas ajattelen, että voihan sitä heilauttaa kättä ja moikata, jos joku on katsoakseen. Muuten taas voi esittää itsekin, että ei huomaa kulkijoita. Se toimii loistavasti silloin, kun kaikilla on sama ajatus siitä, ettei viitsitä häiritä. Useammin me kyllä ihan reilusti moikkaillaan, kuten  takapihalla kulkevat naapurit myös, mutta aamupala-aikaan kukaan ei yleensä "näe" ketään, ja se on just hyvä niin, hahah. Tuollaiset kirjoittamattomat säännöt on käteviä, niin jokaisella on tarpeeksi tilaa ja vapautta olla ja elää, vaikka täällä asutaankin tiheämmässä. Lopultahan aika harvalla omakotitalonkaan asukkaalla täällä on kovin paljon oikeaa yksityisyyttä, koska naapurit ovat useimmiten heilläkin ihan vieressä. Pieni määrä hienotunteisuutta on välillä siis tarpeen.

Ai että, miten ihania sisustuksia oli tuossa maalis-huhtikuun saksalaisessa Homes & Gardens -lehdessä! Huomasin tuollaisen ihanan, vadelman värisellä kankaalla päällystetyn nojatuolin, mikä on viimeisessä kuvassa! Se on valkoisen sisustuksen keskellä ihan kuin joku karkki. Joku tuollainen yksittäinen väripilkku sopisi meilläkin hyvin muuten neutraaliin sisustukseen. 

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Nimitikut ja parvekeasiaa



Nyt kun yötkin ovat jo kohtuullisen lämpimiä, uskaltaa yrttejäkin jo istuttaa. Katsotaan nyt, miten nämä kaupan versiot alkavat kasvaa. Takuuvarmintahan olisi varmasti kasvattaa pienemmästä taimesta ihan itse, mutta sillä tavalla kestää ihan liian pitkään, että yrttejä voi alkaa napsia käyttöön. Itseasiassa meillä näiden käyttöaste ruoanlaitossa on sen verran korkea, että pitäisi olla moninkertaiset puskat, jotta ne ehtisivät kasvaa sitä myötä, kun niistä leikataan! Mutta kasvavat nyt toivottavasti sen aikaa kuin kasvavat ja sitten vaihdetaan tarvittaessa uusiin. 

Bambugrillitikuista saa helposti luontoystävälliset merkkitikut kukkapurkkeihin, mutta myös kasvimaalle. Täällä iso paketti tikkuja taitaa maksaa noin euron verran, että niistä tosiaan joutaa osa askarteluunkin. Bambusta puheen ollen, nuo rottinkituolit tarvitsisivat uuden lakan pintaansa. Ne on ihan mahtavat rentoon istumiseen, mutta viime kesän sateet eivät tehneet niille hyvää. Meillä on kiva parveketerassi, mutta ärsyttävästi siinä ei ole yhtään katettua tilaa. Kaikki on siis sateen armolla, kun kalusteita ei tosiaankaan jaksa jokaisen kuuron vuoksi peittää muovilla. Kätevimpiä olisi tietysti muoviset kalusteet, mutta en ole vielä löytänyt sellaisia, mitkä kohtuuhintaisena settinä näyttäisivät muulta kuin muovilta. 

Katteen puutteesta sekin vielä, että vaalea laatoitus sateen armoilla on ihan vihoviimeinen idea ison kaupungin vieressä asuttaessa. Ette usko, miten muutamassa kuukaudessa laatat värjääntyvät ja pinttyvät saasteista ja muusta! Kloriittia ja rajua harjausta on harrastettu tähän asti, mutta nyt pesimme lattian vaihteeksi painepesurilla. Meni siinäkin aikaa (ja vettä ties kuinka paljon), mutta lopputulos oli kohtuullisen hyvä ja harjanvarressa hikoilua ei jääty kaipaamaan... Luulen, että tästä lähtien turvaudumme painepesuriin aina, kun pesemisen tarvetta ilmenee. (Todennäköisesti se on jo kuukauden tai puolentoista päästä.) Tummat laatat olisivat niin paljon armollisemmat, huoh.  

lauantai 5. toukokuuta 2018

Kylpylä Budapestin keskustassa


Tänä vuonna sovittiin, että lahjojen sijaan tehdään tytön 16 vuotissynttäreiden kunniaksi pieni matka. Tarkoitus oli lentää jonnekin pitkäksi viikonlopuksi, mutta lopulta emme olleet tarpeeksi nopeita varaamaan lentoja, joten hinnat ehtivät nousta ihan naurettaviksi. Keksittiin sitten, että tehdäänpäs automatka ja yhdistetään siihen muutama hauska pysähtymispaikka. Päätepiste oli Budapest, josta olimme vuokranneet kolmeksi yöksi asuntohotellista majapaikan. Valokuvissakin paikka näytti kivalta, mutta paikan päällä yllätyimme vielä iloisemmin. Asunto oli todella viihtyisä, hyvin varusteltu ja hyvällä paikalla. 

Laitan muita kuvia reissulta, kun ehdin käydä ne paremmin läpi, mutta tässä muutama kuva Budapestin keskustassa sijaitsevasta Szechenyi Thermal Bath -kylpylästä. Vanha kylpylä sijaitsee ihanassa vanhassa rakennuksessa. Lippukassalla valitsimme liput, joihin kuului oma pukukoppi. En kehdannut jäädä kuvailemaan pukukoppeja, mutta kaikki seinät ja ovet olivat valkoisiksi maalattu ja koristelistoineen ihanan näköisiä. Sellaista vanhan ajan luksusta. Tavarat sai jättää sinne lukkojen taakse talteen ja oli kiva, kun oli hiukan enemmän yksityisyyttä riisumiseen ja pukemiseen. Pukukoppi ei lisännyt hintaa kuin muutamalla eurolla. 

Kylpylän sisätiloissa oli muistaakseni reilu kymmenen allasta. Suurin osa altaista oli kuumia altaita ja vesi on siis aina mineraalipitoista "terveysvettä." Osa saleista olivat todella kauniita vanhoine, koristeellisine kattoineen. Sisältiloissa oli myös monenlaisia saunoja ja muutamia rentoutumispaikkoja, missä voi istuskella ja lepuuntua kylpemisen välissä.

Syy siihen miksi kylpylään menimme oli kuitenkin ulkoallas. Tyttö oli bongannut sen Pinterestistä, mutta se oli vielä upeampi livenä kuin valokuvista olisi uskonut. Ulkoaltaita oli tuo näissä kuvissa näkyvä suuri lämmin allas ja toinen urheilullisempi allas, missä sai uida matkaa. Kolmas allas oli meidän käynnin aikaan remontissa. Meille sattui ihana ja lämmin n. 20-asteen päivä. Ulkoaltaat ovat sisäpihalla, joten se alue tuntui lämpenevän nopeasti ja tosiaan kuumassa vedessä pystyy kyllä kylmälläkin säällä uiskentelemaan muutenkin. Ulkoaltaatkin ovat siis auki ympäri vuoden. Lämmin sää oli kuitenkin meille ihana plussa. Valokuvat eivät ihan tee parasta oikeutta tälle paikalle. Osasyy oli remonttikamat, jotka hiukan peittivät näkyvyyttä. Toiseksi, vaikka kylpylässä sai kyllä valokuvata, ihmisten ollessa uikkareissa kuvaaminen tuntuu hiukan tunkeilevalta, joten tässä nyt muutama räpsy saa riittää julkaistavaksi. 

Tämä kylpylä oli mielestäni ehdottomasti kokemisen arvoinen juttu, vaikka itse en varsinainen kylpyläfani olekaan. Sisäaltaat olivat rentouttavia ja paikan arkkitehtuuri on näkemisen arvoinen, mutta tuo ulkoallas vei kyllä voiton kaikesta. Hygieniasta sen verran, että mineraalivedessä on oma erikoinen tuoksunsa, mikä vaatii hiukan totuttelua. Tuossa kylpylässä ei siis kloori haise ollenkaan, mutta ilmeisesti veden korkea mineraalipitoisuus auttaa pitämään veden kohtuullisen puhtaana. Veden pitäisi auttaa monenlaisissa sairauksissa, mutta en ole perehtynyt siihen sen enempää. Vanhaan aikaanhan tuollaisia paikkoja pidettiin oikeina terveyden lähteinä. Vesi tuntui altaissa vaihtuvan normaalisti, mutta koska pääsääntöisesti ihmiset eivät näyttäneet peseytyvän ennen veteen menemistä ja kuumassa vedessä lilluessa tietysti kaikki vielä hikoilevatkin, joten minusta vesi ei ollut ihan puhtainta mahdollista. Minulla on taipumusta olla hiukan ylihygieeninen, joten päätin sitten olla ajattelematta koko asiaa ja nauttia vain kokemuksesta. Päättelin mielessäni, että jos täällä on jo kylvetty vuosikymmenet, niin asiasta ei kannata tehdä ongelmaa. ;) Peseytymistilat olivat hyvät, niistä voi antaa paljon plussaa. Lapsiperheelle tuota kylpylää taas ei voi suositella ollenkaan. Altaat ovat ihan rentoutumista varten ja lasten pulikointi ei onnistu tuossa tunnelmassa, eikä veden nieleminen ole hyvä idea ollenkaan. Sitähän lasten kanssa on mahdoton välttää...  

Jos kylpylään suuntaa, mukaan kannattaa ottaa muoviset läpökkäät. Lattiat olivat ihan siistit, vaikka siivojia ei siellä juurikaan näkynyt, vaikka asiakkaita oli talo täynnä. Läpökkäät ovat silti aina hyvä idea varmuuden vuoksi, koska tosiasia on, että Euroopassa uimapaikoista saa kaikista helpoiten jalkoihinsa kaikenlaista. Meillä oli mukana myös kylpytakit siltä varalta, että ulkoaltaille kulkiessa tarvitsisi niitä, mutta koska sää oli lämmin, niin ne eivät olisi olleet välttämättä tarpeen. Läpökkäitä, pyyhkeitä ja kylpytakkeja saa kyllä vuokrattuakin pieneen hintaan lipunmyynnistä, mutta koska olimme autolla reissussa, meillä oli kaikki mukana omasta takaa. 

Olimme reissussa pääsiäisloman aikaan. Silloin koko Keski-Eurooppa lomailee yhtä aikaa, mutta saimme silti sekä liput, että myös pukukopin, ilman ennakkovarausta paikan päällä. Joissakin ohjeissa luki, että kannattaisi varata liput etukäteen, jos haluaa olla varma varsinkin pukukopin saamisesta, mutta meillä ei ollut mitään ongelmaa eikä edes jonotusta, kun saavuimme paikalle jo aamupäivällä. Aamupäivisin tilaa on kuulema enemmän kuin iltapäivisin ja iltaisin, joten kannattaa suunnata kylpylään ajoissa, ellei viitsi tilata lippuja ennakkoon. 

perjantai 4. toukokuuta 2018

Kaksi arkiateriaa


Tällä viikolla olin niin reipas, että kokeilin jopa kolmea uutta arkiruokaideaa. Yllätin ihan itse itseni... Joskus jaksaa, joskus ei, mutta kiva saada vaihtelua silloin, kun inspiraatio iskee. Siltä varalta, että teilläkin on arkiruokaideoiden tarvetta, kirjoitan näistä kokeiluista kaksi ohjeetonta ohjetta tähän. Kolmatta en nyt muista enää tarpeeksi tarkasti, mutta palaan asiaan, jos teen sitä vielä uudemman kerran. Pidemmittä puheitta, tässä ohjeet ilman mittoja ja muita. Näistä molemmat onnistuvat ihan tuosta vain mittailematta mitään. Tärkein informaatio molemmissa on tuoreiden yrttien määrä. Niillä nimittäin saa oikeasti parhaimman maun, kun vain ei yhtään pihistele. Periaatteena siis mieluummin hiukan liikaa kuin yhtään liian vähän.

1. Paahdettu tomaattikeitto

Leikkasin melkein kilon verran roma-tomaatteja puoliksi ja poistin niistä veitsen kärjellä vain kovan kannan. Laitoin ne uunipellille leivinpaperin pääälle tomaatit leikkauspinta ylös päin. Kuorin ja paloittelin siihen vielä suuren punasipulin isoiksi paloiksi ja samoin pilkoin mukaan kolme valkosipulin kynttä myös. Päälle hiukan suolaa, mustapippuria ja timjamia. Sitten paahdoin niitä uunissa n. 30min 200 asteessa. Pelkäsin, että tomaatteja ei tullut sittenkään tarpeeksi, joten lämmitin kattilassa purkillisen yrttimaustettua tomaattimurskaa, lisäsin hieman vettä ja kasvisliemijauhetta. Kun sain tomaatti-sipuli-valkosipulipellin uunista, lapioin ne tomaattimurskan sekaan. Lisäsin ison kourallisen basilikasilppua ja reilun ruokalusikallisen ruskeaa sokeria ja keitin hetken aikaa. Lopuksi soseutin keiton sauvasekoittimella ja lisäsin suolaa ja pippuria hiukan lisää. Hyvää tuli. Tuosta annoksesta sai ehkä n. 6 alkukeittolautasellista, mutta me syötiin se iltaruoaksi. Jaksettiin juuri ja juuri syödä koko annos kolmestaan. Miehelle ja tytölle laitoin kyllä sekaan sellaisia pieniä belgialaisia keittolihapullia. Niitä lisätään usein tomaattikeiton sekaan. 

Olin jotenkin kuvitellut paahdetun tomaattikeiton yhtä työlääksi kuin paahdetun paprikakeiton, mutta tämä oli niin helppo juttu, että tulee varmasti tehtyä uudelleenkin.       

2. Kalaa ja vihanneksia paistopussissa

Huomasin yhtenä päivänä, että kinkun paistosta oli jäänyt muutamia paistopusseja kaappiin. Siis sellaisia hiukan reilun A4-arkin kokoisia. (Ei sentään sellaisia kymmenen kilon kinkun paistoon tarkoitettuja!) Ostin porkkanoita, broccolia ja ruodottomia, tuoreita pangasius-kalafileitä. Pangasius on valkoista, aika neutraalin makuista kalaa, mitä lie suomalaiselta nimeltään. Kuorin porkkanat ja leikkasin ne muutaman millin paksuisiksi siivuiksi ja broccolin myös suupalan kokoisiksi paloiksi. Leikkasin kevätsipulin varsineen paloiksi. Laitoin vihannekset paistopussiin, hiukan suolaa mukaan ja ravistelin pussia, että ne sekoittuisivat. Seuraavaksi ripottelin suolaa ja pippuria kalafileille ja ujutin ne pussiin vihannesten päälle. Sitten silppusin vielä toisen kevätsipulin ja tosi ison kourallisen tuoretta persiljaa ja levitin ne fileiden päälle. Lopuksi lisäsin yhteensä ruokalusikallisen verran rasvaa nokareina fileiden päälle. Suljin pussin sulkijalla ja laitoin sen uunipellille ja 200 asteeseen paistumaan reiluksi puoleksi tunniksi. (Nämä pussit olivat höyrytykseen sopivia, joten sulkijoissa oli joku jippo, että ne päästivät hiukan ilmaa läpi. Normaalien sulkijoiden kanssa täytyy tietysti leikata joku yläkulma hiukan auki, että pahin höyry pääsee pussista ulos.) Keitin basmatiriisiä kaveriksi ja kastikkeeksi sekoitin kermaviilipurkilliseen sokeria, suolaa, pippuria ja kuivattuja salaattiyrttejä. Lautasella lisättiin kalan päälle vielä hiukan sitruunamehua.  

Tämä oli myös niin kätevä ruoka, että jatkoon menee sekin. Kalafileiksi sopii mikä kala vain ja vihanneksia ja yrttejä voi vaihdella. Taidettiin vaan olla niin nälkäisiä, että kuvia ei tästä ateriasta tullut otettua ollenkaan. 

Sellaista se, kiva kun tuli kokeiltua. Arjessa yksinkertaiset ja terveelliset ateriat ovat kyllä niin tarpeen, kun työpäivän jälkeen väsyneenä alkaa ruokaa laittamaan. Ai niin, joskus tallensinkin muutamia arkiaterioita jo 'our easy dinners' tagillä. Tag löytyy tuosta sivupalkista.       

tiistai 1. toukokuuta 2018

Aamiaisilla




Nyt on hyviä mansikoita taas kaupan. Minusta nimittäin hyviä ovat sellaiset tarpeeksi "kiinteät." Heräsin mansikansyöntiin vasta aikuisena. Inhosin lapsena niin paljon pehmeitä ja makeita mansikoita, että innostuin mansikoista vasta, kun maistoin näitä etelä- ja keski-Euroopassa tyypillisiä rouskuvia ja vähän vähemmän makeita mansikoita. Tiedän, että näitä ei oikeat marjafriikit kovin paljon arvosta, mutta minä tykkään silti ja syön kiintiön täyteen joka kesä. Appelsiinit ja mandariinit on muuten kivempia aamupalapöydässä, kun ne on kuorittu ja sitten leikattu vinoon. Ne on silloin kätevässä muodossa pienellä haarukalla syötäväksi.

Viime viikkoina, viikonloput mukaan lukien, on ollut niin paljon kaikenlaista menoa ja tekemistä, että olemme tietoisesti panostaneet vapaapäivien aamiaisiin tavallisia lauantaiaamuja useammin. Ihan vain siitä syystä, että on kiva, kun on ainakin jonkinlainen pysähtymishetki heti aamusta. Se auttaa ainakin katkaisemaan kiireen tunteen. 

Viime lauantaiaamuna meillä oli työkeikka. Tai siis mulla oli, mutta mies lupasi tulla mukaan kriitikoksi. Kehittelen yhtä juttua ja pyysin, että hän antaisi siitä palautetta. Kätevä kotikenttäetu, kun molemmat on samalta alalta, että voi saada asiantuntijapalautetta niin helposti. Olin saanut häneltä hiukan apua jo aiemmassa vaiheessa, kun asiasta keskusteltiin. Siitä olin tosi kiitollinen myöskin, koska se auttoi hurjan paljon siinä kohtaa. Joka tapauksessa työkeikan jälkeen poikkesimme brittiläisessä kaupassa ja ostimme pekonit, bagelit ja muut herkut myöhäistä brunssia varten. Lopulta kello olikin jo puoli kolme, kun päästiin pöytään. Se oli herkullinen viikonlopun aloitus, hiukan myöhässä, mutta kuitenkin rennoissa merkeissä. Siinä kohtaa oltiin kaikki kolme jo niin nälkäisiä, että valokuvaaminen olisi ollut tunnelman pilaamista. Nämä kuvat ovatkin toiselta aamiaiselta.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Elokuva: Wonder

Kuvahaun tulos haulle wonder movie
source

Tämä elokuva on ollut mulla toivelistalla siitä asti, kun se ilmestyi. Ei kuitenkaan ehditty katsomaan sitä vielä silloin, mutta nyt huomasin, että sehän on vuokrattavana iTunesilla. Ihan ihana elokuva ystävyydestä, toisten arvostamisesta ja hyväksymisestä. Mietin, että tämä toimisi loistavasti keskustelunavauksena kouluissa, kun kiusaamisteema on esillä. Tai muutenkin lasten/nuorten tunnekasvatukseen liittyen elokuvassa on monta päällekkäistä teemaa ja roolia, mistä kaikista voisi helposti saada hyviä keskusteluja aikaan. Toisaalta myös esille tulevat vanhemmuuden ja koulunkin realistiset haasteet siitä, miten lapsen sairastamista käsitellään ja miten sen kanssa selvitään. Elokuvan teemoja voi siis alkaa purkaa yllättävän monesta suunnasta. 

Vaikka elokuvan loppu on ihana, asia mikä minulla hiukan tökki oli elokuvan johtolause "You can't blend in when you were born to stand out." Tiedän, tiedän, että se on tietysti tarkoitettu positiiviseksi voimalauseeksi ja ehkä se toimiikin joissakin kulttuureissa, mutta ihmettelen kyllä silti, että kuka lapsi oikeasti haluaa kuulla jatkuvia muistutuksia olevansa erilainen. En usko, että ikinä silloinkaan, kun oikeasti on joku asia, mikä tekee hänet jotenkin poikkeavaksi. Elokuvan läpi poika on ihan samanlainen lapsi kuin kaikki muutkin kasvojen leikkausjälkiä lukuun ottamatta. Tietysti jäljet ovat iso asia eikä sitä tule kieltää. Lapsi tarvitsee ilman muuta tavallista enemmän tukea pärjätä tilanteen kanssa ja ryhmään integroimiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Elokuvassa tulee realistisesti esiin, että varsinkin lapset voivat olla kovin raakoja eroavaisuuksien suhteen ja aikuisten tulee olla aktiivisesti ohjaamassa ja puuttumassa asioihin. Vanhemmuuden näkökulmasta mietin kuitenkin ehkä enemmän siltä kannalta, että erilaisuuden korostamisen sijaan mieluummin alleviivaisin yhtäläisyyksiä, koska niitä on aina enemmän kuin poikkeavuuksia. Pidän nimittäin ihan älyttömän tärkeänä, että lapsi kokee kaikesta huolimatta mahdollisimman paljon samanlaisuutta muihin nähden, koska se auttaa sitten myös kestämään omaa erilaisuutta. Keksisin siis jonkin muunlaisen voimalauseen. En nyt keksi tähän hätään minkälaisen, mutta en missään tapauksessa sellaista, mikä johtaa lapsen ajattelemaan, että hän on kaikinpuolin niin hirmuisen erikoinen, että ihan varmasti aina erottuu joukosta. Se on minusta ihan kamalan kurja viesti. Jatkuva ja voimakas erilaisuuden kokeminen ei minun tietääkseni aina vahvista lasta positiivisella tavalla. Ymmärsin kyllä pointin, mutta tuosta kasvatusmetodista olen silti eri mieltä, vaikka muuten Wonder on ihan älyttömän lämminhenkinen ja koskettava elokuva. En yleensä ihan helposti itke katsoessani mitään, mutta tämän kanssa olin useamman kerran kyyneleet silmissä. 

Ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva, vaikka tämä arvio tuleekin nyt puoli vuotta myöhässä. Ehkä kaikki eivät kuitenkaan ole vielä ehtineet tätä elokuvaa katsoa!?! Jos ehditte jo katsomaan sen ja viitsitte kommentoida, niin kertokaa ihmeessä mitä mieltä te olitte tuosta voimalauseesta.  

torstai 26. huhtikuuta 2018

Synttärikakku numero 2




Lupasinkin jo, että näytän kuvat toisestakin synttärikakusta. Ongelmahan täällä siis on, että ikinä ei selvitä yksillä juhlilla. Tai ei se ongelma ole, koska mitä enemmän juhlia, sitä hauskempaa elämä, heh! Silti kalenteriin kun katsoo, niin tulee kyllä joka vuosi mieleen, että joskus olisi kätevämpää, kun yhdet juhlat per juhlapäivä riittäisivät. En varmaankaan suostuisi moninkertaisiin juhliin, jos lapsia olisi useampi. Yhden lapsen kanssa voi kuitenkin helposti järkkäillä kaikenlaista hauskaa ilman, että arki kuormittuu liikaa. Se on muuten rehellisesti kiva asia yksilapsisuudessa, että on aikaa ja energiaa panostaa tällaisiin juttuihin, vaikka tietysti useampi lapsi voittaa tuollaiset pienet hauskuudet mennen tullen. Mutta minusta on silti parempi iloita siitä, mitä minulla on, kuin surra sitä mitä ei ole. Joka tapauksessa tämä synttärijuttu on ihan käytännössäkin sellainen, että jos kaverit ovat eri kielisiä tai eri yhteyksistä tuttuja, niin lasten kuten myös teinien juhlista uhkaa helposti tulla epämukavat kaikille, jos joutuu jännittämään ettei yhteistä säveltä löydy automaattisesti. Helpointa siis on järkätä parit juhlat ja jakaa kaverit sillä tavalla, että porukka puhuu ensinnäkin samaa kieltä ja toiseksi tuntevat toisensa edes kohtuullisesti jostakin yhteydestä.

Tässä siis kakku juhlaan numero 2. Tyttö halusi koristella tämän itse. Pohjana oli pieni suklaakakku. Se oli sellainen samanlainen, mikä jäi macarons-kakusta yli. Korkeaan kakkuun piti leipoa useampi, joten yksi niistä siirtyi ensihätiin pakastimeen odottamaan. Sulatetun kakun väliin ja päälle laitettiin suklaakuorrutus. Siinä oli 200g tummaa suklaata mikrossa sulatettuna ja sen sekaan vatkattiin purkillinen kuohukermaa. Helppo juttu, mutta todella maistuva ja kuohkea suklainen kuorrutus siitä syntyi. Lehdet/sulat ovat elintarvikeväreillä värjätystä valkosuklaasta pullasudilla leivinpaperin päälle pyyhkäistyjä. Kun ne olivat hiukan jähmettyneet, tyttö nosti leivinpaperin jääkaappiin kovettumaan kunnolla. Sitten hän painoi lehdet/sulat kiinni tahmeaan suklaakuorrutukseen ja laittoi pussillisen minivaahtokarkkeja kakun päälle. Toisen juhlan vieraat tykkäsivät tästä kakusta yhtä paljon kuin ensimmäistenkin juhlien vieraat.   

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Liikaa ajatuksia

Töissä huomasin tälläisia mahtavia valkoisia tulppaaneita yhdessä kukkapenkissä! Kaunein tulppaanisortti, minkä olen ikinä nähnyt, vaikka ei nuo kerrotut keltaisetkaan tuossa taustalla huonoja ole, heh! 

Minulla on viime viikkoina ollut pää täynnä niin monenlaisia ajatuksia, että mitään niistä ei meinaa saada purettua tänne blogiin sopivaan muotoon. Yhdellä kurssilla ollaan analysoitu sekulaarin aborttikeskustelun argumenttien rakenteita. Eutanasiaan liittyen on mietitty sekä tietysti varsinaisia eettisiä kysymyksiä, mutta myös tasapainoa elämän varjelemisen ja kärsimysen/kuoleman hyväksymisen välillä. Toisella kurssilla taas on käyty läpi kuuluisien teologien näkemyksiä lapsuudesta ja kasvatuksesta, ja niin edelleen. Muuten taas olen korjaillut toisten opettajien kokeita ja vastaillut sähköposteihin, missä opiskelijat ovat kyselleet esseetehtäviin liittyviä juttuja. Palautuspäivämäärät alkavat selvästi lähestyä. Omien opiskelujen kanssa palautin ohjaajalleni perjantaina yhden korjatun pätkän yhdestä tutkimukseni pääluvusta. Sain tehtyä omasta mielestäni hyviä lisäyksiä siihen. Jossakin välissä valmistelin ylimääräisen, useamman tunnin mittaisen opetussetin uutta matskua, mikä piti saada tässä kohtaa hoidettua. Tänä aamuna heräsin sitten ennen kukonlaulua klo 4 miettimään yhtä siihen liittyvää ppt-diaa. Muistin yhtäkkiä puoliksi herättyäni  kirjoittaneeni siihen niin laajan sisällön niin lyhyesti, että heräsin ihan täysin, kun aloin vahingossa pohtia, miten saisin olennaisen selitettyä viidessä minuutissa. Henkilökohtaisemmalla tasolla taas on viime viikkoina päivittäin pohdittu toimiiko tytön lääkepistokset lopultakin ehkä taas riittävällä teholla, mitkä pääaineet hänen kannattaisi valita viimeiseksi kahdeksi kouluvuodeksi lukiossa, ja miten jatkuvasti voimistuneesta väsymyksestä huolimattaa hän saisi kuitenkin edes kaiken olennaisimman jollakin tyylillä hoidettua. Huolissaan oleminen ei tietysti paranna tilannetta millään tavalla, mutta ei sillekään aina mitään mahda. Muutenkin hiukan stressaantuneena huoltakin kantaa selvästi enemmän ja toisaalta huolikin puolestaan lisää stressiä. Sellaista elämä välillä on. Lupasin muuten etiikan opiskelijoille, että puhutaan ensi viikolla vaikka ympäristöasioista, jottei ihan synkistytä noista syvempiä tunteita herättävistä aiheista. Tähän tarvitaan nyt sitten sellainen silmänvinkkaushymiö koko kappaleen kevennykseksi. Tykkään mun työstä ihan älyttömästi ja elämästäni yleensäkin, joten ei tätä liian vakavasti kannata ottaa. 

Nyt kuitenkin kun näitä viime päivien teemoja aloin listaamaan, en enää itsekään ihmettele, että pää tuntuu yhtä aikaa niin täydeltä ja se kuuluisa 'sanainen arkku' samalla silti tyhjältä... Tarttisin ehkä nyt monta kevyttä keskustelua teekupin ääressä, jotta tämä ajatusten suma alkaisi purkautua. Sitä odotellessa pysytään täysin pintaraapaisuissa. Onneksi on kuitenkin kevät, ja tekee mieli lenkkeillä. Näin hiukan stressaantuneena sitä arvostaa ihan erityisesti, että saa nauttia sekä kauniista säästä että kukkivista maisemista! Taidanpa tältä istumalta nyt heti vetäistä lenkkarit jalkaan. 

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Sweet sixteen




Belgiassa 16-vuotissynttärit on tärkeä juhla. Niinpä niitä järkkäiltiin täällä ihan tosissaan... arg, valehtelin sitä sun tätä kuukauden verran yllätysjuhlia suunnitellessa. Tiesin, että saan kyllä kaiken anteeksi lopuksi, mutta oli kyllä niin hankala tilanne monta kertaa, että olin jo ihan varma, että yllätys pullahtaa taatusti ilmoille ennen aikojaan. En ole selvästikään mikään tottunut huijari... 

Mulla on melkein kaikki tytön kaverit fb-/instakavereina, joten yhteydenotto juhlia ideoidessa oli helpohko. Kaikki kaverit innostuivat yllätysjuhlista niin kovasti, että pääsin lopulta aika vähillä valmisteluilla, kun jokainen halusi leipoa, koristella tai keksiä muuten jotakin spesiaalia. Tytöt suunnittelivat omia juttujaan koulussa ja välillä laittoivat minulle varmistusviestejä, että tyttö ei vieläkään tiedä mistään mitään... :D Muutaman kerran oli läheltä piti tilanne. Hankalinta oli se, että tyttö halusi järjestää juhlat samalle viikolle, kuin milloin yllätysjuhla oli sovittu. Hän hermostui muutaman kerran kun asiasta keskusteltiin ja minun oli pakko esittää hirmuisen stressaantunutta ja tympääntynyttä, että sain hänet uskomaan, että juhlat voidaan järjestää vasta pari viikkoa myöhemmin. Yhdeltä kaveriltaan tyttö taas oli kysynyt, että mitäköhän silloin tapahtuisi, jos jollekin suunniteltaisiin yllätystä, mutta synttärisankari olisikin itsekin päättänyt järjestää juhlat. Kaveri oli hyvin keksinyt sanoa, että silloin kaikkien vaan pitäisi kieltäytyä ja sanoa, etteivät he pääse mitenkään tulemaan. Varmaan oli sydän lyönyt yhden ylimääräisen lyönnin siinä kohtaa, mutta tuon ikäiset tytöt ovat näköjään ihan huippuhyviä juonimaan. Toinen hassu tilanne oli, että kokeiden jälkeen tytöt suunnittelivat menevänsä yhdessä syömään. Muilla oli kuitenkin sen jälkeen tarkoitus mennä ostamaan synttärilahja, joten he pyysivät, että kieltäisin, että tyttö ei saisi mennä heidän kanssaan enää syömisen jälkeen kaupungille... Se oli sen verran hankala tilanne, että jouduin lopulta laittamaan kavereille viestiä, että jos tyttö ei laita mulle itse ajoissa tekstaria tulla hakemaan, niin keksikää jotakin, millä saatte hänet ajattelemaan, että nyt on lähdettävä kotiin... :D 

Lopulta kun juhlapäivä tuli, mies ehdotti tytölle alkuillasta, että he kävisivät moikkaamassa vanhoja naapureita. Sillä aikaa talo täyttyi kavereista ja koristeet oli ripustettu yhteistuumin nopeasti. Kun tyttö tuli sovittuun aikaan kotiin, kaverit pomppasivat piilosta ja yllätys onnistui täydellisesti. Niin täydellisesti, että tyttö alkoi itkeä ilosta... Kuulema ihan paras yllätys ikinä. Täytyy sanoa, että nämä koulukaverit ovat kyllä ihan huippuja. Oli ihan huippuhauskaa heidän kanssaan järkkäillä kaikkea yhdessä. Sitä vilkasta viestiketjua jäi melkeinpä ikävä, kun juhlat olivat ohi ja kiitokset osallistumisesta oli välitetty. Sain monet naurut, niistä viesteistä. Tuon ikäiset on kyllä ihan mainioita.

Tarjoilut eivät sisältäneet kikkailuja. Jotkut tytöistä leipoivat omia bravuurejaan, mutta muuten oli tarjolla vain pakastepitsaa, popcornia ja tämä kuvien kakku. Kyseessä oli amerikkalaisesta valmistaikinasta paistettu kuusikerroksinen suklaakakku. Koska jouduin kaiken valmistelemaan niin salaisesti, niin piti sumplia pikapikaleipomus muutamiin hiljaisiin hetkiin... meinasin tosin jäädä tästäkin kiinni, koska vaikka olin mielestäni tuulettanut talon leipomisen jäljiltä, tyttö kysyi kotiin tultuaan heti, mitä olen leiponut... Onneksi oli pääsiäinen tulossa, joten pääsin siitäkin tilanteesta pienellä valheella. Ainoa leipomisvinkki tähän on se, että nuo macaronsit saa pysymään paikallaan tuollaisena kasana, kun päälimmäisiin työntää täytteen sisään hammastikun tai bbq-bambutikun ja tökkää toisen pään kakkuun pystyyn. Irtonaisena ne helposti vinksahtavat tai jämähtävät litteäksi kakun pintaan. Viirinauha onnistui helposti printtaamalla kirjaimet sopivasti erilleen ja leikkaamalla ne samanlaisiksi lappusiksi. Yläreunaan pieni taitos ja paperiliimalla lanka siihen väliin ja langan päät solmin sitten grillitikkuihin. Itse asiassa tein myös ison viirinauhan samalla tavalla. Nuo pikkuliput printattuani suurensin saman tekstin kirjaimet niin isoiksi, että yksi kirjain täytti yhden A4-arkin. Sitten vain leikkasin alareunat vinoon, taitos yläreunaan, liimaa ja lanka. Halpa ja helppo, mutta näyttävä koriste oli sekin.

Oli hauskat juhlat, mutta ei kuitenkaan viimeiset tähän teemaan liittyen... Tulossa on yllätysreissukuvia ja toinen kakkukin vielä, kunhan vain saan kuvasaldoa purettua. 

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Vihreä, vihreämpi, vihrein





Nyt on kyllä vuoden paras aika! 

Ulkona vihertää, ja kaikki, mikä ikinä on kukkiakseen, kukkii nyt ihan villisti. Lehtimetsätkin ovat parhaimmillaan villien hyasinttien, valkovuokkojen ja muiden kukkien peittäessä maan. Täällä on nautittu reilusta kahdestakymmenestä asteesta koko loppuviikko. Mahtavaa suorastaan, mutta nyt on ihan hyvä, että seuraavaksi on luvassa muutama sadepäivä väliin. Kevään parhaat päivät nimittäin menevät liian nopeasti, jos ne tulevat kaikki kerralla.

Vihreyttä ihaillessa alkoi tuntua, että nyt voidaan siirtyä vihreään sisälläkin. Ostin talvella Suomessa käydessäni Linumin tyynynpäällisen kevättä odottamaan. Nyt kaivoin sen kaapista ja lisäsin muutaman vanhemman vihräen ja sinisen tyynyn mukaan. Ajattelin ensin, että täytynee ostaa tuohon Linumin tyynyyn sopivia uusia tyynynpäällisiä, mutta taas tuli todettua, että ihan ensimmäiseksi kannattaa shoppailla omissa kaapeissa, heh! Sama tapahtui kesävaatteiden kanssa. Olin jo miettinyt muutaman paidan ostettavaksi. Sitten huomasin, kun mies toi kesävaatelaatikot kellarista, että oho, pari viime kesänä ostettua ovat aika samantyylisiä, mitä olin nyt suunnitellut... Talven jäljiltä ei ollut mitään muistijälkeä niistä paidoista. 

Muistijäljistä puheenollen, meillä on ollut taas vaihteeksi niin työntäyteistä elämä, että on unohdeltu ja sekoiltu täällä vuorotellen... Itse olen etsinyt sitä sun tätä tavaraa, mitkä yleensä ovat aina tallessa samassa paikassa. Eilen viimeksi yliopiston kirjastokorttia koodeineen, kun sähköpostiin tuli muistutus, että jonkun kirjan palautusaika on käsillä. Mies taas meni viime sunnuntaina saaranaamaan yhden lähikaupungin seurakuntaan viikkoa sovittua aiemmin. Pastori ilahtui yllätyksestä ja pyysi miestä puhumaan väärästä päivästä huolimatta, vaikkei sovittua saarnapäivää voinutkaan enää perua... Hetki sitten etsittiin yhtä pankkikorttia, ja päädyttiin lopulta varmuuden vuoksi ilmoittamaan se hävinneeksi... Mitäs muuta, näitä nyt riittää! Selvästikin liian monta rautaa tulessa yhtä aikaa, mutta aina ei vain mitenkään onnistu optimoimaan kalenteria kovin mahtavasti. Siksi en ole tännekään ehtinyt pitkään aikaan.   

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Pippurista itsensä ylittämistä

Suomireissujen etu on se, että takaisin tullessa on matkalaukku täynnä herkkuja. Niitä sitten säästellään ja syödään seuraavat viikot. Tai no, säästely oli kyllä nyt hiukan liioittelua, kun yleensä enemmänkin syödään niin pitkään kun niitä riittää. Kun ne sitten on syöty, niin ne on syöty. Me ei yleensä siinä kohtaa huolestuta huomisesta, hahah! Silloin kun näitä muutama kuukausi sitten syötiin, huomasin, että turkinpippuripussiin oli tehty uusi, kiva design. Varsinkin värillisten turkkareiden pussi oli minusta todella hyvin onnistunut, mutta ne ehdittiin syödä ennen kuin tajusin ottaa valokuvaa. Täytyisi varmaankin lähettää kehukirje Fazerille, niin saattaisin vaikka saada hyvästä palautteesta pari pussia lisää, hahah!

Pippurista puheen ollen, löysin jonkin aikaa sitten lopultakin itsestäni ihan epätyypillistä rohkeutta. Olen tähän saakka ollut yleensä aika hidas lupautumaan oma-aloitteisesti mihinkään ylimääräiseen esillä olemista vaativaan juttuun. Puhun työkseni, joten esillä olo sinänsä ei tuota ongelmia, mutta opiskelujen vuoksi aika on tietysti ollut kroonisesti kortilla ja esillä oleminen vaatii tässä ammatissa aina tuntikaupalla enemmän etukäteisvalmistelua. Ajanpuute on osaltaan paljonkin hidastanut kaikkea ideointia. Realistina olen pitänyt kalenterin pakon alla tiukassa järjestyksessä jo useamman vuoden ajan. Se on sellainen yksinkertainen käytännön ongelma. Toinen muunlainen hidaste on ollut myös mukavuusalueelta poistumisen välttäminen. On asioita, jotka vievät tietysti valmistautumisaikaa, mutta ovat kuitenkin helppoja hoitaa. Ja on niitä, jotka ovat joko teemaltaan tai muuten olosuhteiltaan sellaisia, että ne vaativat muutakin ajattelemista kuin pelkkää valmistautumisaikaa.

Muutama kuukausi sitten tein kuitenkin sellasta, mitä en olisi aiemmin ikinä tehnyt. Ihmettelin hiukan itsekin itseäni. Kaikki kuitenkin tapahtui ihmeen kätevästi ja nopeasti. Kävelin nimittäin erään tyypin luo ja tarjosin hänen työtiimilleen opetuspakettia aiheesta, mikä tuntui olevan tuikitarpeellinen, mutta veikkasin mielessäni, ettei siihen löydy muitakaan tarjoutujia. On teemoja, mihin puhujia on tungokseksi asti, mutta tämä ei ollut sellainen. Totta puhuen en olisi itsekään tarjoutunut ikinä aiemmin. Selitin muutamalla lauseella, miksi mielestäni kyseinen opetuspaketti kannattaisi ehdottomasti järjestää ja minkälaisen sisällön ajattelin siinä tarjota. Nykykielellä sanottuna kai voisi sanoa, että tuotteistin osaamiseni. Kaikki tapahtui vajaassa viidessä minuutissa ja homma olikin jo alustavasti sovittu.  

Ajattelin etukäteen, että kaatuukohan kalenteri niskaan tai kaduttaako minua muuten, että edes keksin moisen idean. Jälkikäteen kuitenkin totesin, että tämähän meni kätevästi sen takia, että koska tarjouduin itse, sain myös itse määriteltyä jutun koon omaan kalenteriini sopivaksi. Ideaali tilanne siis. Olin myös tyytyväinen, koska ylitin itseni niin täysin tarjoutumalla oma-aloitteisesti. Yllätyin, että mullahan onkin sellaista rohkeutta, mitä en ajatellut omistavani. Sen verran "empowered" tunne siitä tuli, että ajattelin, että tämä ei kyllä nyt jää tähän. Ei kuitenkaan mitään pelkoa sen suhteen, että tässä nyt alkaisin innoissani hajaantua suuntaan ja toiseen, koska kalenteri pullistelee edelleen ja energia on kortilla ihan samaan malliin. Aikataulureaalitetit ovat jonkin aikaa edelleen nämä vakiot, mitä viime vuosinakin, joten 'ei'-sana säilyy sanavarastossa toistaiseksi isoon osaan hyviäkin ideoita. Olen kuitenkin innoissani tästä jutusta, koska huomasin, että pystyn näköjään tässä iässä toimimaan näinkin. Olenkin aavistuksen verran rohkeampi kuin mitä olen uskonut olevani.  

torstai 22. maaliskuuta 2018

Sairautta, myötätuntoa ja luottamusta

Viime aikoina on lähipiirissä ja aavistuksen verran sen ulkopuolellakin ollut niin paljon sairautta, että muutamaan kuukauteen ei ole ollut päivääkään, etteikö terveys tai sen puute ole ollut jossakin muodossa puheenaiheena. Verikokeita, tulehduksia, lääkityksiä, lisätutkimuksia, pelkoa ja tulosten odottelua... Joskus ihmeellisesti vastoinkäymiset kasaantuvat ja yhtä aikaa tulee kaikenlaista siitäkin huolimatta, ettei kenenkään tilanne mitenkään sinänsä liity toisiinsa.  

Tytön kanssa on viime aikoina usein ollut puhetta myötätunnosta ja hiukan sen puutteestakin. Se nimittäin korostuu silloin, kun sairaus vaivaa. Sille, joka on terve, ei ole iso vaiva pysähtyä kysymään kuulumisia tai kuuntelemaan hiukan valitusta. Mutta aika usein me ihmiset ei taideta olla kummassakaan kovin hyviä. Ehkä me kysymme, mutta ei ihan kuitenkaan ymmärretä saamaamme vastausta. Tai kuuntelemme hetken aikaa, mutta sitten vastataamme lohdutukseksi jotakin sellaista kuten vaikka "ei kannata olla huolissaan" tai sanomme, että "no, kuule, niin minullakin." Vaikka usein tosiasia on, että ihan ilman huolta ei kukaan sairasta, ja terveen ongelma tuskin vastaa sairaan tilannetta millään muotoa. Jos ongelma taas jatkuu kauemmin, niin me usein alamme olettaa, että sairastaminen nyt vaan on tämän henkilön normaalia elämää eikä mitään sen kummempaa. Sairaus ei kuitenkaan ole ikinä normaalitila kenellekään. Jokainen sairastava toivoo olevansa terve. Normaalista ja arkisesta tulee nopeasti arvokastakin arvokkaampaa, kun sen uhkaa menettää. Terveet eivät sitä ehkä aina täysin hahmota, koska se on meille niin itsestään selvää, että voimat riittävät aamusta iltaan saakka, kaikkeen pystyy omin voimin ja huominen on vähintään yhtä mukava kuin tämäkin päivä.

Tässä näitä vaihtuvia tilanteita sekä lähempää että kauempaa viime viikot katseltuani, olen taas saanut muistutuksen siitä, että meidän terveiden pitäisi kyllä kestää hiukan paremmin. Jotakin sairastavan pitäisi pystyä meiltä odottamaan. Ehkä ainakin sen verran, että pysähtyisimme oikeasti kuuntelemaan. Että osoittaisimme myötätuntoa ja sietäisimme pelkoa, epävarmuutta ja kipua sen hetken ajan, kun vierellä olemme. Sairastavahan itse joutuu kantamaan niitä koko ajan, kun terve taas voi ottaa niistä jotakin kannettavakseen vain siksi pieneksi hetkeksi kuunnellessaan, mitä oikeasti kuuluu, ja kysyessään, miltä sairastaminen tuntuu. 

Näitä taudinkuvia miettiessäni, löysin yhtenä päivänä Psalmista 9 hyvän jakeen, minkä kirjoitin keittiön muistitaululle ihan siksi, etten sitä ihan heti unohtaisi. Aina on toivoa. Toivoa tietysti paranemisesta, mutta ennen kaikkea toivo siitä, että Jumala on aina uskollinen tilanteista riippumatta. Se on totuus, mikä kantaa ja antaa kestävyyttä silloinkin, kun joutuu odottelemaan epävarmuudessa, sietämään sairauden aiheuttamaa tilannetta tai jännittämään pahinta. Luottamusta päivääsi, jos satut olemaan samassa veneessä!       

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Kapteeni katsoi horisonttihin

Tässä pieni pala tätä täkäläistä maaseutua. Horisontissa siintää Brysselin keskusta. Sinne on vain muutama kilometri linnuntietä, mutta katuja pitkin menee reilu puoli tuntia ja usein enemmänkin. Kirkkaalla ja aurinkoisella säällä muutamasta kohdasta näkyy hauskasti sinne saakka ja monia rakennuksia tunnistaa ihan paljaallakin silmällä. Kullatut tornit näkyvät tietysti hienoimpina auringonpaisteessa loistaessaan. Kuitenkin ollaan "ihan maaseudulla," kuten kuvasta näkyy.  Maaseutu on tietysti aika liukuva käsite. Asutustahan täällä on joka paikassa ja kaikki vihreä on jonkun peltoa, niittyä tai metsää... Pääasia kuitenkin, että peltoteitä riittää, lenkkimaastoa on joka paikassa ja reittejä voi vaihdella lähestulkoon loputtomiin. 

Tämä viikko taas sitten alkoikin siihen tyyliin, että ehdin jo ajatella jossakin kohtaa, että menee varmaan loppuviikkoon, ennen kuin näkyy minkäänlaista horisonttia. Miten voikin olla, että jossakin kohtaa kalenteriin vaan kerääntyy sellainen suma, ettei sitä meinaa saada purettua millään keinolla niin, että edes kasvot säilyisivät. Tänään on vasta tiistai. Myöhästyin jo kahdesta työjutusta tällä viikolla, toisessa niistä työkaveri joutui soittamaan perään, että kuules täällä odotetaan. Yhtenä päivänä unohdin ruoanlaiton kokonaan. Se tuli mieleen vasta, kun sanoin tytölle, että lähdetäänpäs nyt yläkertaan ja nukkumaan ja tyttö ihmetteli, ettei koko päivänä ole syöty mitään lämmintä ruokaa. Puhelimelta lähetin muutaman viestin, mitkä sekoittivat kalenteria enemmän kuin selvittivät ja vaativat sitten monta varmistusviestiä perään. Ja tänä aamuna huomasin, että melkein mokasin sen yhden ainoan jutun, mitä mies painoitti varmaan kymmenen kertaa, että se on muistettava sillä aikaa, kun hän on työmatkalla... Onneksi vain melkein, vaikka todella läheltä liippasikin. Lopputulos olisi ollut tosi ärsyttävä, jos olisi huonosti käynyt. Mies olisi siitä ihan varmasti hermostunut, että on se kumma, ettei hän voi hetkeksikään lähteä mihinkään ilman, että sählätään selkeästi sovitut asiat... Mutta sehän se tässä se ongelma onkin, että mies on työmatkalla, hahah. Ei nyt sentään ihan tosissaan, mutta miten sattuikin sellainen viikko, että kahdenkin aikuisen voimin olisi ollut aika homma pitää kaikki narut käsissä. 

Nyt vaan ihmettelen, mitä muuta tässä ehdinkään vielä sekoilemaan. Yleensä selviydyn ihan kunnialla kotona olemisesta ja arjen pyörityksestä, mutta nyt on ihan selvästi tehnyt hiukan liian tiukkaa, kun ajatus pätkii jo tiistaina tähän malliin.  

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Violetteja tulppaaneita ja hartaushetkiä



Kuten kuvasta näkyy jouluvalot ovat edelleen paikallaan. Ne ovat kivasti piristäneet tähän asti harmaita aamuja ja pimeitä iltoja. Pääsiäiseksi ne kuitenkin varmaan täytyy ottaa alas. Jossakin kai menee joku näkymätön jouluvaloraja, eikö vaan? Kynttilöitäkin tulee edelleen poltettua, vaikka yleensä jo tammikuun loppuun mennessä nekin tuntuvat liian jouluisilta. Ehkä tästä kaikesta voi syyttää takatalvea. Tänä viikonloppuna nimittäin tuli lunta täälläkin, muttei se onneksi enää pysynyt maassa. Saisi jo riittää. Viikon verran ehti olla niin ihanan lämmintä, että uskoin jo kevään tulleen. 

Valkoisten tulppaanien lisäksi violetit ovat yleensä ihan kivoja nekin, vaikka en violettia muuten siedäkään. Mulla ei varmaankaan ole värien ja sävyjen kanssa minkäänlaista joustavaa, harmaata aluetta. Joko tykkään tai en tykkää ollenkaan. Koskaan en mitään siltä väliltä. Tähän voi olla joku viisaampikin analyysi, mutta minä koen, että värit luovat tunnelmia ja jotkut tunnelmat vaan ovat sellaisia, että en niitä kaipaa ollenkaan. Onneksi olen muuten kuitenkin hiukan joustavampi, ettei sentään koko elämä ole ihan niin kireää, heh.

Viime päivinä olen käyttänyt taas vaihteeksi anglikaanien rukouskirjaa. Vaihtelu virkistää hartaushetkiäkin. Raamatun sana kaikissa muodoissaan aina rohkaisee ja innostaa. Siitä tuli mieleen, että lueskelin eilen opiskelujen tiimoilta yhtä antropologian klassikkoa siitä, miten ajan kokemus ja uskonto liittyvät yhteen (Johannes Fabian, Time and the Other). Siinä kirjoittaja kuvasi hienosti, miten esim. erilaisten juhlapäivien välityksellä uskonnollinen ihminen tavallaan elää aina uudelleen menneisyydessä tapahtuneita pyhiksi luokiteltuja asioita. Kuten nyt vaikka pääsiäisenä kristityt muistetelevat Jeesuksen kuolemaa ristillä, ja elävät niitä hetkiä uudelleen jumalanpalveluksen liturgiassa tekstien, laulujen ja ehtoollisen välityksellä. Niissä hetkissä menneisyys koskettaa voimakkaasti nykyhetkeä ja kahden vuosituhannen aikaero ei tunnu missään. Mietin siinä lukiessani, että itseasiassa samaa tapahtuu hartaushetkissäkin, kun raamatun jakeet koskettavat ja sana muuttuu eläväksi. Menneisyys ja nykyhetki nivoutuvat siinäkin samalla tavalla toisiinsa. Tuo kyseinen antropologi ei jäänyt pohtimaan sitä, miten voimaannuttava vaikutus noilla hetkillä on, mutta se onkin enemmän kiinnostava näkökulma teologian kuin antropologian kannalta.      

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Pyhimyksen luona tavataan

Tässä pieni kevennys keskelle viikkoa. 

Tytön kanssa meillä kulkee usein arkisin tälläset pyhimysviestit. Kätevä nimittäin tuo sädekehätyyppi. Ei tarvitse jatkuvasti olla pidempiä patsasjuttuja kirjoittamassa, kun koulusta hakee. Katolilaisissa kouluissa on usein jonkinlainen yhteys Mariaan tai paikalliseen pyhimykseen, koska alunperin katolilaiset koulut olivat kirkon kouluja. Ovat ne tietysti sitä vieläkin, mutta kirkolla on nykyään aika vähän käytännön vaikutusta verrattuna siihen, että aiemmin niissä kouluissa oli nunnia opettajina ja katolilaiset tavat kuuluivat päivittäisiin rutiineihin. Luostareilla oli yleensä joku suojeluspyhimys, jonka mukaan sitten luostarin vaikutuksen alaiset koulutkin nimettiin, ellei sitten nimeksi tullut tavanomainen viittaus Mariaan, kunnioittavammin ja kirjaimellisesti siis "Meidän rakkaan naisemme" (Onze-lieve-vrouw) -koulu. Joka tapauksessa edelleen aika usein jossakin katolilaisten koulujen ympäristössä on vähintään seinässä sellainen kolo patsaineen tai joku pieni pyhäkön tapainen rakennelma, missä on patsas sisällä ja sen eteen voi jättää kynttilöitä. Joskus edessä saattaa olla penkkikin, että voi siinä halutessaan hiljentyä. Vaikka koululaisia ei tietysti voisi vähempää kiinnostaa sellaiset patsaat, penkit tai kynttilät, näitä pyhimysten muistomerkkejä hoidetaan ja ylläpidetään pieteetillä. Joka tapauksessa mulle on tosi kätevä keksintö tuo iPhonen pyhimysmerkki, vaikka sitä ei ihan näin kirjaimelliseen käyttöön ole tarkoitettukaan.

Toinen äskettäin vastaantullut kouluun liittyvä juttu on sellainen, että kouluissa on aina tiukka sääntö puhua pelkäsään flaamia. Vieraiden kielten opetus on täällä ihan huipputasoa ja esim. tytön valitsemassa opetusohjelmassaan on viikottain kymmenisen tuntia vieraita kieliä neljän äikän tunnin päälle. Vieraat kielet ovat siis suunnilleen kolmannes koko tuntimäärästä. Minusta se on aika paljon.  Tytön kaveri, joka on täysin flaaminkielinen, oli keksinyt vitsin ranskaksi. Tytöt saivat samantien jonkun ohikulkeneen opettajan kommentoimaan, että täällä ei kuulkaas  puhuta vieraita kieliä. Kielipolitiikka on tärkeää minustakin, koska ranska uhkaa täällä pääkaupungin reunoilla syrjäyttää flaamin. Joten ymmärrän ihan täysin sen, että kieltä on suojeltava ja yksi keino on pitäytyä siinä, että koulussa toimitaan yhdellä kielellä. Mutta jos täysin flaaminkieliset lapset ranskaa koulussa oppiessaan keksivät joskus vitsailla keskenään ranskaksi, niin se on minusta kyllä enemmänkin hatunnoston kuin nuhteiden arvoinen asia.

Sanon tässä nyt varmuudeksi kuitenkin, että en tosiaan halua kritisoida kumpaakaan asiaa millään pahalla. Joskus on vain sellaisia viikkoja, että on ihan minimivaatimus oman jaksamisen kannalta, että löytää edes hiukan komiikkaa arjesta. 

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Kevät tuli

Ai että miten ilahduin, kun lopulta pääsin flunssan jälkeen kävelylenkille ja tällaisia puita tuli muutama vastaan! En tiedä, mikä puu tämä on, mutta kauniit kukat joka tapauksessa. Narsissit tulevat muuten ihan kohta myös. Siellä täällä näkee jo yksittäisiä avautuneita, mutta luulen, että jo ensi viikolla saa niistäkin kuvia, kun isommat kasvustot alkavat kukkia. Narsissin nuput ovat hiukan tylsiä kuvattavia. Kunnon kuvia tulee, kunhan vain kukat avautuvat isommissa ryhmissä.  

Etsin muuten tänään kameraan toista objektiiviä. Nyt on alkanut tylsyttää kännykällä kuvaaminen, niin että kaipaan jos tosissani oikeaa kameraa. No, toista objektiivia ei löydy enää mistään. En tiedä, mikä sen kohtalo on ollut, koska meiltä ei yleensä häviä ikinä mikään. Miehen kanssa meillä molemmilla kun yleensä on ihan selkeä ajatus siitä, mihin mitäkin laitetaan talteen. Vaikea siis kuvitella, että objektiiviakaan olisi laitettu kovin ihmeelliseen paikkaan. Loogisinta olisi ollut, että se olisi ollut kamerakassin sivutaskussa, mutta hämärästi muistan, että kerran yritin laukkua keventää jonnekin lähtiessä ja jätin ylimääräisen objektiivin kotiin. Sen jälkeen siitä ei ole mitään muistikuvaa. Meille tyypillistä kyllä olisi, että se löytyisi jostakin järkevästä tallesta. Koko parin kymmenen yhteisen vuoden aikana meiltä on vain muutaman kerran hävinnyt mitään, että ei tämä nyt mikään katastrofi ole. Jouduin nyt kuitenkin käymään kaikki mahdolliset kaapit läpi kotona ja mies tarkisti pikaisesti kellarin... Hm, ei objektiivia missään, mutta molemmat olemme varmoja, että sellainen tuli aikoinaan kameran mukana. Täytyy jatkaa etsimistä huomenna ja toivoa, että jonkinlainen muistijälki palautuisi... 

Syy objektiivin etsimiseen oli, että ajattelin, että hyvällä tuurilla tarkennusvika voisi olla vain objektiivissa, eikä kameran rungossa. Saisin sen itse tarkistettua objektiiviä vaihtamalla. Tulisi halvemmaksi paikallistaa ongelma itse ja viedä kamera sitten vasta huoltoon, jos vika oikeasti on rungossa. Veikaanpa nimittäin, että kukaan ei suostu paikantamaan ongelmaa ilmaiseksi, vaan jo pelkästä tarkistuksesta joudun todennäköisesti maksamaan muutaman kympin. Tylsä maksaa sellaisesta, minkä pystyisi itsekin tarkistamaan. Ja muutenkin, jos hyvällä tuurilla vika olisikin vain objektiivissa, niin se olisi paljon halvempi ostos uusittavaksi kuin koko setti. 

Sellaista se. Näköjään loogisiltakin säilyttäjiltä joskus katoaa jotakin. Ei varmaan auta muuta kuin todeta, että ihan täysin aukoton ei meidänkään systeemi taida olla, vaikka toisiamme aina olalle taputellaankin tavaroiden järkevästä järjestyksestä. 

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Klassinen reaktio

Viimeiset kaksi viikkoa olen ollut sellaisen flunssan kourissa, ettei mikään viruksen numero- tai kirjainkoodi riitä määrittämään ärsytystä, kun voimat eivät vain meinaa palautua, nenä vuotaa,  kurkkua kaihertaa ja yskittää... Ehdin käymään lääkärissäkin, kun olin ihan varma, että viruksen jäljiltä jossakin on pakko olla bakteeritulehdus, kun tauti ei meinaakaan mennä ohi. Ei siellä tietenkään löytynyt mitään. Käteen resepti nenäsuihketta, yskänlääkettä, särkylääkettä ja mitä nyt siihen sitten vielä muuta kirjoitetaankaan, kun ei mitään kuitenkaan voida tehdä. 

Lääkäri oli muutama viikko aiemmin ottanut pitkän listan verran verikokeita muusta syystä. Keuhkojen kuuntelun, korvien ja nielun tarkistuksen jälkeen, hän sitten tietokoneeltaan näytti nekin tulokset. Kaikki oli muuten loistavasti, mutta gluteenin vasta-aineet hurjasti koholla. Lääkärin ehdotus: vatsan tähystys ja käynti ravintoterapeutilla gluteenittoman ruokavalion aloitukseksi. Siinä kohtaa sattuikin sitten niin klassinen reaktio, että jos ei asia olisi ottanut niin paljon päähän, niin olisin voinut naureskella itselleni. Vastasin lääkärille, että ei voi olla totta, että sellasta löytyi, kun ei mulla nyt ole aikaa eikä energiaa mennä mihinkään lisätutkimuksiin tai ohjauksiin. Lääkäri katsoi hiukan pitkään ja sanoi kirjoittavansa muistiin, että lähettää mut kesällä tähystykseen ja kysyi sitten, mitä mulla on ravintoterapeuttia vastaan... Flunssaväsyneenä ja yllättyneenä koko gluteenijutusta mun vastaukset ei vielä tästäkään kysymyksestä yhtään parantuneet ja sanoin, että ei mulla ole mitään sitä vastaan, mutta en mä nyt jaksa ajatellakaan mennä sellaselle, kun mulla on ihan liikaa kaikkea muutakin tekemistä. 

Klassinen keissi: Potilas yllättyy niin pahasti, että kieltäytyy ottamasta vastaan huonoja uutisia.

Pari päivää kun kotona mietin tuota asiaa, niin tajusin tietysti, että pakkohan se on hoitaa järjestykseen hiukan nopeammin. Täytyy pyytää ne lähetteet. Menen tietysti mihin käsketään ja aloitan ilman muuta ruokavalion, jos asia varmistuu. Mutta aika paha, että flunssa teettää tuollastakin sekoilua, hah! 

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Palkinnoksi


Viimeksi Suomessa käydessä löysin kaupasta pienen, puukorkilla varustetun salaattikastikekannun. En voinut vastustaa, joten mukaanhan se oli pakko ottaa. Käy kaikkien astioiden kanssa yhteen. Mittasuhteet ja muoto ovat just eikä melkein. Salaattikastikkeen lisäksi tämä käy ilman puukorkkia myös kahvimaidolle/-kermallekin ihan hyvin. Silloin tällöin Suomesta ostan opiskelureissuilla jotakin pientä Iittalan juttua tai Marimekkoa mukaan ihan vain palkinnoksi itselleni. Esimerkiksi, yhden mukin, lautasen tai just jotakin tällaista, mikä tuo iloa pitkän aikaa ja jotenkin auttaa myös symbolisella tasolla ainakin sietämään opiskeluprojektin kestoa. 

Joskus on hyvä, että osaa palkita itseään, kun muutenhan tällaisissa suhteellisen itsenäisissä tekemisissä ei paljon tule muita palkintoja mistään suunnasta. Joskus voi tulla kehujakin tietysti, mutta yleensä heti seuraavassa lauseessa tulee vähintäänkin kehittämisehdotusta, joten parasta on kun itse keksii itselleen jotakin mukavaa. 

Siitä tuli mieleen, että ehkä palautteen antaminen onkin ollut yksi erikoisimmista kokemuksista Suomessa opiskelujen suhteen. Muistelen aina omaa kouluaikaani lämmöllä ja sitä, miten opettajat olivat järjestään aina niin iloisen rohkaisevia. Jotenkin kuvittelin, että sellainen asenne kulkee läpi suomalaisen koulutusjärjestelmän. Ei se kuitenkaan taida kulkea, koska yliopistolla aika usein palaute on periaatteessa hyvää sillä tavalla, että vaikka itse jutussa ei varsinaisesti ole mitään selkeää vikaa, niin itse palaute on sillä tavalla muotoiltua, että pitää olla aika luova, että jollakin tapaa kuulee siitä sen hyvyyden, heh. No, joskus tietysti kuulee ihan avoimestikin annettua hyvääkin palautetta hymynkin kera, mutta yleensä siihen on silloinkin vaikea tarttua kaksin käsin. Ehkä ihan vain siitä syystä, että se vain ei tunnu olevan tavallinen tapa hoitaa asiaa ja siitä siksi ehkä enemmän häkeltyy kuin ilahtuu. Kaikki ovat kuitenkin aina hyvin kohteliaita, ystävällisiä ja muutenkin mukavia tavallisessa kanssakäymisessä, joten luulen, että tämä palautteenanto liittyy enemmänkin vain yliopistokulttuuriin kuin ihmisiin itseensä. 

Jatko-opinnoissa on tietysti ideana se, että oppii puolustamaan omaa juttuaan ja palaute auttaa kehittämään sitä, mutta kuvittelisin, että motivaatio puurtaa säilyisi kaikilla hiukan korkeammalla, jos joskus vaikka kehuttaisiinkin niin, että se oikeasti kuulostaisikin kehulta. Olen tullut siihen tulokseen ihan oman subjektiivisen analyysin kautta vuosien aikana itse saamaani palautetta arvioimalla ja muiden saamaa palautetta kuunnellessani, että periaatteena on ilmeisesti olla olematta avoimesti positiivinen. Kerran alussa, kun ekaa kertaa jouduin opponoimaan seminaarissa, aloitin kehumalla muutamaa juttua. Vaikka en ollut edes mitenkään yltiöpositiivinen, huomasin jo kahden lauseen jälkeen, että kaikki muut pöydän ympärillä tuntuivat ajattelevan, että käyttäydyin lähestulkoon asiattomasti. Minusta kuitenkin tuntui liian tylyltä tökkäistä suoraan ongelmakohtiin sanomatta mitään ystävällistä aloitukseksi. 

Voihan se olla, että se vain kuuluu suomalaiseen kulttuuriin, että aikuisten kesken kehuja säästellään ja niitä ei kukaan odotakaan. Ja ehkä valituksen puute on jo itsessään kehuksi tulkittava asia? Ehkä olen vain itse muuttunut muualla asuessani ja ajattelen kommunikaatiosta hiukan eri tavalla. Lisäksi tietysti joudun itsekin töiden vuoksi aina miettimään palautteen antamista ja sitä, miten sen voisi kenellekin tehdä niin, että se voisi innostaa työstämään juttua eteenpäin. Balanssi on tietysti aina hankala, koska sekä ansaitsematon kehu että masentavasti annettu palaute voivat molemmat aiheuttaa sen, että yritys tyssää siihen eikä toivottua tasoa saavuteta. Tuohon jatkumoon kun lisää opiskelijoiden luonne- ja kulttuurierot, niin kyllä palautteen antamisesta aina tulee aika moniulotteinen yhtälö. Oppiminen tietysti on suurilta osin opiskelijan itsensä vastuulla, mutta kyllä minusta opettajan tehtävään kuitenkin kuuluu se, että parhaansa mukaan palautteenkin avulla "heiluttelee porkkanoita" opiskelijoiden nenän edessä, niin että innostus tekemiseen säilyy mahdollisimman optimaalisella tasolla. Tässä jutussa pohdin äskettäin syyllisyyden tunnetta, mikä palautteen antamiseen liittyy. 

Joka tapauksessa oli sitten kyse opiskelusta, työstä tai vaikka vaativasta harrastuksesta, aikuiselämässä on yleisesti joka tapauksessa hyödyksi omistaa taito olla sen verran itseohjautuva palkitsemisenkin suhteen, että ulkopuolisen palautteen puuttuessakin keksii itselleen keinot säilyttää oman motivaationsa. Kun tiedostaa selvästi, että on ainoastaan itse vastuussa siitä mitä saa aikaan, ei jää turhaan odottelemaan mitään tai ketään. Ostelee sitten vaikka kippoja keittiön täyteen, jos ei muutakaan keksi.      

maanantai 19. helmikuuta 2018

Suunnitelmia ja toteutuksia

Viime viikko oli, kuten jo taisin mainita, koululaisten krookusloma. Meillä töissä oli kuitenkin normaali ohjelma ja vähän vielä kaikkea muuta siihen lisäksi. Aina ei satu lomaviikot kohdalleen ja sitten on hiukan tasapainoilua. Yritetään yleensä parhaamme mukaan mahdollistaa teinille kaveritapaamiset ja muut, kun lopultakin lomalla ehtisi jotakin muutakin kuin koulujuttuja. Täällähän ei arkena kovin paljon kukaan tapaa ketään, koska koulu ja harrastukset vievät mehut kaikista. Täällä joutuu myös kuljettelemaan aika tavalla, joten vaatii hiukan koordinaatiota toteuttaa pieniäkin ideoita. Joitakin reissuja voi tietysti hoitaa julkisella liikenteelläkin, mutta sitten on paikkoja, joihin menessä joutuu vaihtamaan kulkuneuvoa monta kertaa, odottelemaan pysäkeillä yksikseen tai ehtii jo tulla pimeä ennen kuin ehtii kotiin... Ne on mulle sellaisia, missä ei tule mieleenkään laittaa teiniä yksikseen matkaan. Suurkaupungin kyljessä ei ole ihan turvallista. Isossa porukassa ja tutuilla reiteillä kulkeminen on tietysti eri asia. Joku voi tietysti olla rohkeampi äitinä, mutta minä mieluummin järkkäilen omia aikatauluja lähestulkoon mahdottomiksikin yhtälöiksi, jotta vältän tarpeettoman pelkäämisen. Joskus kuitenkin kyllästyttää jatkuva ajelu ja ne mahdottomat yhtälöt saa välillä hiukan stressaavan olon aikaan. Meillä on vain yksi lapsi, joten meillä liikutaan kuitenkin kohtuuden rajoissa. Joskus ihmettelen, miten vanhemmat ehtivät, jos lapsia on useampi.

Yhtenä iltapäivänä loman aikaan parilla koulukaverilla oli synttärit. Lupasin hyvissä ajoin, kun ajankohdasta oli puhe, että ehdin varmaankin ihan hyvin viemään, mutta sitten suunnitelman selvittyä se tarkoittikin monen tunnin reissua toiseen kaupunkiin, missä meistä kukaan ei ollut ikinä käynytkään. Tyttö on itse todella looginen organisoija ja osaa jo etukäteen miettiä mahdollisimman toimivat ratkaisut, joten minulta usein unohtuu, että osa kavereista ei ole vielä ihan samaa kaliiperia suunnitelmien hiomisen suhteen. Lähes poikkeuksetta näitä ideointeja seuraa aina sellainen säätäminen, että minulla ainakin stressipisteet uhkaavat nousta aika korkealle. Ei siis ollut ensimmäinen kerta, että olen jo luvannut ja sitten suunnitelma muuttuukin niin täysin, että melkein alkaa kaduttaa... 

Tapahtumapaikaksi synttärisankarit olivat valinneet escape room -huoneet ja sen päälle mäkkäriä ja kaupungilla kiertelyä. Hauska yhdistelmähän se oli, mutta meni kyllä miettimiseksi ennen kuin saatiin ekstrakiireisen viikon kalenterit synkronoitua... Lopulta kävi kuitenkin niin hyvin, että saatiin järkättyä aikainen lähtö töistä meille molemmille! Kierreltiin sitten juhlan aikana hiukan shoppailemassa ja käytiin kahvilassa kahdestaan. Me ollaan onneksi molemmat aika hyviä heittäytymään hetkeksi vapaalle, vaikka muuten tosi kiireistä olisikin. Siitä luonteenpiirteestä on todellista hyötyä. 

lauantai 17. helmikuuta 2018

Lucky you

Löysin talven alennusmyynneistä katu-uskottavan, pitkän ja vihreän ulkoilutakin. En yleensä osta mitään, missä on minkäänlaisia patch:ejä, mutta tämä yksinkertainen ja yksityiskohta meni kuitenkin läpi, koska takki oli muuten täysin neutraali ja aikuismainen. Töissä hihateksti kuitenkin herätti hilpeyttä, kun vitsailtiin, että mieshän on nyt ihan onnenpekka, kun muistaa vaan kävellä mun vasemmalla puolella, että näkee hihan. Siitä juttu jatkui hulvattomalla sisäpiirihuumorilla. Onnea on sellaiset työkaverit, joiden kanssa voi sekä käydä ryppyotsaisia keskusteluja että myös nauraa vedet silmissä. 

Siitä tuli mieleen, että luin tällä viikolla Maaret Kallion Lujasti Lempeä blogista tämän kirjoituksen. Siinä oli hyvä pointti sekä yksityis- että myös työelämäänkin sovellettavaksi. Hän kirjoittaa, että usein keskitymme arvioimaan sitä, minkälaisia ystäviä/työkavereita toiset ovat meille, mutta voisimme vaihteeksi miettiä, minkälaisia kavereita olemme itse toisille. On aina helpompaa vaatia muilta jotakin kuin olla sitä itse toisille. On helpompaa antaa palautetta kuin ottaa sitä vastaan. On helpompaa rikkoa ilmapiiriä kuin rakentaa sitä. On helpompaa arvostella kuin hyväksyä ilman ehtoja. Itse löysin Kallion blogiin vasta muutama viikko sitten, mutta nyt jo uskallan ehdottaa, että se kannattaa ehdottomasti lisätä lukulistalle. Tähän mennessä kaikki lukemani kirjoitukset ovat saaneet minut ajattelemaan. 

perjantai 16. helmikuuta 2018

Rakkaus ja aika

Muutamaa päivää myöhässä, mutta viikolla ei yleensä ehdi paljon kirjoittelemaan blogia. Yleensä kirjoittelen viikonloppuisin postauksia valmiiksi tuleville viikoille ja sitten julkaisen niitä sitä mukaa, kun viikolla satun ehtimään. Tämä viikko on taas ollut sen verran vauhdikas töissä, että vasta nyt perjantain ruokatunnilla ehdin hetken aikaa kirjoittelemaan muutakin kuin työ- ja opiskelujuttuja. 

Tyttö on ollut Krookuslomalla tämän viikon. Se on muuten ihan kaunein nimitys karnevaalilomalle/hiihtolomalle helmikuussa, mutta flaaminkieliset taitavat olla ainoat romantikot Euroopassa, jotka kutsuvat tätä viikkoa niin ihanalla sanalla. Näin kaksi keltaista krookusta tänään, joten niin vain nimitys mätsää ajankohtaan näillä leveysasteilla. 

Tytöstä puheen ollen. Hän katsoi yhtenä päivänä Kate & Leopold -elokuvan. Se on suloinen satuhömppä, mutta siitä muistin laulun, minkä olemassa olon olin jo ihan unohtanut. Nimittäin Stingin laulaman Until elokuvan lopussa. Pahoittelut youtube-version siirappisuudesta. En löytänyt sellaista versiota, missä näkyisi vain Sting ja muusikot.

Tuo laulu itsessään on mulle kyllä kaikkien aikojen paras rakkauslaulu. Olen saattanut siitä joskus aikaisemminkin blogiin kirjoittaa. Se vaan kuvaa just niin mun tunnetta avioliitosta. En ole ikinä joutunut vuosien aikana pelkäämään tai jännittämään mitään meidän suhteeseen liittyvää. Päin vastoin olen aina kokenut, että olen niin turvassa kuin olla voi, ja asiat ovat aina olleet niin hyvin, että joskus ajattelin, ettei se ole edes mahdollista. Kaikki vaikeudet, mitä on kyllä ollut ihan riittävästi aikuiselämän kuvioissa, ovat aina tulleet ulkopuolelta ja olemme kokeneet, että tiukassakin tilanteessa me ollaan aina kuitenkin kahdestaan ja me pärjätään kyllä, koska meillä on toisemme. 

Tuossa laulussa tulee esille ainoa pelko, mikä sillon tällöin kaihertaa, kun avioliittoa ajattelen. Olen tämän asian kanssa oletettavasti vähintään 20 vuotta, ja toivottavasti ainakin 40 vuotta liian aikaisessa, mutta kyllä mulle se välillä tulee silti mieleen. Luulen nimittäin, että oli sitten vaikka ne mahtavat 40+ vuotta vielä jäljellä, niin aika loppuu silti kesken. Tämä on nyt hiukan melankolinen lopetus ystävänpäiväpostaukselle, mutta tämä laulu on meidän yhteinen suosikki. Jos mentäis naimisiin uudestaan, niin se olis varmaankin meidän toivelistalla vihkiseremoniaan. Laulu muistuttaa elämään ja rakastamaan joka päivä täysillä.   

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Kannattava siirto



Sain äskettäin hyvän opetuksen. Sellaisen tosin, mitä olen itsekin aina opettanut tytölle ja usein rohkaissut siihen muitakin. Se opetus oli sellainen perusjuttu, että jos jokin asia vaivaa, se kannattaa ehdottomasti ottaa puheeksi. 

Itselläni kului nyt tämän opetuksen soveltamiseen pitkän pitkä aika osittain siksi, että jouduin ensin kuukausi kaupalla miettimään, kannattaako kyseisestä asiasta yleensäkään edes puhua, missä muodossa, missä tilanteessa ja minkälaisella sisällöllä. Sen jälkeenkin vielä mietin pääni puhki ja kysyin lähipiiriltäni monta monituista kertaa, mitä siitä seuraa, ja kärsiikö siitä mahdollisesti joku, jos joskus tulen mainitsemaan asian. Ja lopuksi vielä pohdin useamman kerran, joudunko itse siitä ihan huonoon valoon ottamalla asian esille. Se oli pienin huolista, mutta aika normaaliahan se on miettiä asioita siltäkin kannalta. Yhtäkkiä jonkin aikaa sitten huomasin, että olin alkanut jostakin selittämättömästä syystä tuntea olevani enemmän ja enemmän jollakin tapaa omituisesti vastuussa ja jopa syyllinen itse asiaan. Silloin ajattelin, että nyt tämä on tosiaan saatava kakisteltua ulos, jottei oma ymmärrykseni tilanteesta ala vääristyä. Ajattelin, että nyt on vaan otettava riski ja katsottava miten käy, koska mahdollinen huonokaan lopputulos ei voisi sen pahempikaan olla. 

Lopulta tein niin, että sanoin eräässä sopivassa tilanteessa asiani juuri niin kuin se on yrittämättä sensuroida sisältöä sen kummemmin. Ja niin vain kävi, että ihan yllätyin, että sain vastaani pelkästään rehelliset sympatiat ja huomasin, että asia ei ollutkaan vieras eikä edes sen mittasuhteet olleet ihan ennen näkemättömät. En ehkä ihan nyt niin ollut itsekään ajatellut, mutta yllätyin silti, että asia oli niinkin tuttu, tavallinen ja jopa odotettavissa! Minulle jäi tunne, että oli ennemminkin ihmeteltävää, että en ollut ikinä maininnut sitä ikinä aikaisemmin. Suomalaisesta sisusta ei näköjään aina ole suurta hyötyä eikä odottelu tässä asiassa ainakaan tuonut yhtään lisäpistettä. Se kuitenkin kuormitti niin paljon alusta loppuun saakka, että asian helpottaessa päätin, että tätä opetusta kannattaa hyödyntää seuraavalla kerralla huomattavasti aiemmin. Oli asia mikä tahansa, jos se vaivaa, se kannattaa ehdottomasti ottaa puheeksi. Silloin on jo askelta lähempänä ratkaisua.