maanantai 19. helmikuuta 2018

Suunnitelmia ja toteutuksia

Viime viikko oli, kuten jo taisin mainita, koululaisten krookusloma. Meillä töissä oli kuitenkin normaali ohjelma ja vähän vielä kaikkea muuta siihen lisäksi. Aina ei satu lomaviikot kohdalleen ja sitten on hiukan tasapainoilua. Yritetään yleensä parhaamme mukaan mahdollistaa teinille kaveritapaamiset ja muut, kun lopultakin lomalla ehtisi jotakin muutakin kuin koulujuttuja. Täällähän ei arkena kovin paljon kukaan tapaa ketään, koska koulu ja harrastukset vievät mehut kaikista. Täällä joutuu myös kuljettelemaan aika tavalla, joten vaatii hiukan koordinaatiota toteuttaa pieniäkin ideoita. Joitakin reissuja voi tietysti hoitaa julkisella liikenteelläkin, mutta sitten on paikkoja, joihin menessä joutuu vaihtamaan kulkuneuvoa monta kertaa, odottelemaan pysäkeillä yksikseen tai ehtii jo tulla pimeä ennen kuin ehtii kotiin... Ne on mulle sellaisia, missä ei tule mieleenkään laittaa teiniä yksikseen matkaan. Suurkaupungin kyljessä ei ole ihan turvallista. Isossa porukassa ja tutuilla reiteillä kulkeminen on tietysti eri asia. Joku voi tietysti olla rohkeampi äitinä, mutta minä mieluummin järkkäilen omia aikatauluja lähestulkoon mahdottomiksikin yhtälöiksi, jotta vältän tarpeettoman pelkäämisen. Joskus kuitenkin kyllästyttää jatkuva ajelu ja ne mahdottomat yhtälöt saa välillä hiukan stressaavan olon aikaan. Meillä on vain yksi lapsi, joten meillä liikutaan kuitenkin kohtuuden rajoissa. Joskus ihmettelen, miten vanhemmat ehtivät, jos lapsia on useampi.

Yhtenä iltapäivänä loman aikaan parilla koulukaverilla oli synttärit. Lupasin hyvissä ajoin, kun ajankohdasta oli puhe, että ehdin varmaankin ihan hyvin viemään, mutta sitten suunnitelman selvittyä se tarkoittikin monen tunnin reissua toiseen kaupunkiin, missä meistä kukaan ei ollut ikinä käynytkään. Tyttö on itse todella looginen organisoija ja osaa jo etukäteen miettiä mahdollisimman toimivat ratkaisut, joten minulta usein unohtuu, että osa kavereista ei ole vielä ihan samaa kaliiperia suunnitelmien hiomisen suhteen. Lähes poikkeuksetta näitä ideointeja seuraa aina sellainen säätäminen, että minulla ainakin stressipisteet uhkaavat nousta aika korkealle. Ei siis ollut ensimmäinen kerta, että olen jo luvannut ja sitten suunnitelma muuttuukin niin täysin, että melkein alkaa kaduttaa... 

Tapahtumapaikaksi synttärisankarit olivat valinneet escape room -huoneet ja sen päälle mäkkäriä ja kaupungilla kiertelyä. Hauska yhdistelmähän se oli, mutta meni kyllä miettimiseksi ennen kuin saatiin ekstrakiireisen viikon kalenterit synkronoitua... Lopulta kävi kuitenkin niin hyvin, että saatiin järkättyä aikainen lähtö töistä meille molemmille! Kierreltiin sitten juhlan aikana hiukan shoppailemassa ja käytiin kahvilassa kahdestaan. Me ollaan onneksi molemmat aika hyviä heittäytymään hetkeksi vapaalle, vaikka muuten tosi kiireistä olisikin. Siitä luonteenpiirteestä on todellista hyötyä. 

lauantai 17. helmikuuta 2018

Lucky you

Löysin talven alennusmyynneistä katu-uskottavan, pitkän ja vihreän ulkoilutakin. En yleensä osta mitään, missä on minkäänlaisia patch:ejä, mutta tämä yksinkertainen ja yksityiskohta meni kuitenkin läpi, koska takki oli muuten täysin neutraali ja aikuismainen. Töissä hihateksti kuitenkin herätti hilpeyttä, kun vitsailtiin, että mieshän on nyt ihan onnenpekka, kun muistaa vaan kävellä mun vasemmalla puolella, että näkee hihan. Siitä juttu jatkui hulvattomalla sisäpiirihuumorilla. Onnea on sellaiset työkaverit, joiden kanssa voi sekä käydä ryppyotsaisia keskusteluja että myös nauraa vedet silmissä. 

Siitä tuli mieleen, että luin tällä viikolla Maaret Kallion Lujasti Lempeä blogista tämän kirjoituksen. Siinä oli hyvä pointti sekä yksityis- että myös työelämäänkin sovellettavaksi. Hän kirjoittaa, että usein keskitymme arvioimaan sitä, minkälaisia ystäviä/työkavereita toiset ovat meille, mutta voisimme vaihteeksi miettiä, minkälaisia kavereita olemme itse toisille. On aina helpompaa vaatia muilta jotakin kuin olla sitä itse toisille. On helpompaa antaa palautetta kuin ottaa sitä vastaan. On helpompaa rikkoa ilmapiiriä kuin rakentaa sitä. On helpompaa arvostella kuin hyväksyä ilman ehtoja. Itse löysin Kallion blogiin vasta muutama viikko sitten, mutta nyt jo uskallan ehdottaa, että se kannattaa ehdottomasti lisätä lukulistalle. Tähän mennessä kaikki lukemani kirjoitukset ovat saaneet minut ajattelemaan. 

perjantai 16. helmikuuta 2018

Rakkaus ja aika

Muutamaa päivää myöhässä, mutta viikolla ei yleensä ehdi paljon kirjoittelemaan blogia. Yleensä kirjoittelen viikonloppuisin postauksia valmiiksi tuleville viikoille ja sitten julkaisen niitä sitä mukaa, kun viikolla satun ehtimään. Tämä viikko on taas ollut sen verran vauhdikas töissä, että vasta nyt perjantain ruokatunnilla ehdin hetken aikaa kirjoittelemaan muutakin kuin työ- ja opiskelujuttuja. 

Tyttö on ollut Krookuslomalla tämän viikon. Se on muuten ihan kaunein nimitys karnevaalilomalle/hiihtolomalle helmikuussa, mutta flaaminkieliset taitavat olla ainoat romantikot Euroopassa, jotka kutsuvat tätä viikkoa niin ihanalla sanalla. Näin kaksi keltaista krookusta tänään, joten niin vain nimitys mätsää ajankohtaan näillä leveysasteilla. 

Tytöstä puheen ollen. Hän katsoi yhtenä päivänä Kate & Leopold -elokuvan. Se on suloinen satuhömppä, mutta siitä muistin laulun, minkä olemassa olon olin jo ihan unohtanut. Nimittäin Stingin laulaman Until elokuvan lopussa. Pahoittelut youtube-version siirappisuudesta. En löytänyt sellaista versiota, missä näkyisi vain Sting ja muusikot.

Tuo laulu itsessään on mulle kyllä kaikkien aikojen paras rakkauslaulu. Olen saattanut siitä joskus aikaisemminkin blogiin kirjoittaa. Se vaan kuvaa just niin mun tunnetta avioliitosta. En ole ikinä joutunut vuosien aikana pelkäämään tai jännittämään mitään meidän suhteeseen liittyvää. Päin vastoin olen aina kokenut, että olen niin turvassa kuin olla voi, ja asiat ovat aina olleet niin hyvin, että joskus ajattelin, ettei se ole edes mahdollista. Kaikki vaikeudet, mitä on kyllä ollut ihan riittävästi aikuiselämän kuvioissa, ovat aina tulleet ulkopuolelta ja olemme kokeneet, että tiukassakin tilanteessa me ollaan aina kuitenkin kahdestaan ja me pärjätään kyllä, koska meillä on toisemme. 

Tuossa laulussa tulee esille ainoa pelko, mikä sillon tällöin kaihertaa, kun avioliittoa ajattelen. Olen tämän asian kanssa oletettavasti vähintään 20 vuotta, ja toivottavasti ainakin 40 vuotta liian aikaisessa, mutta kyllä mulle se välillä tulee silti mieleen. Luulen nimittäin, että oli sitten vaikka ne mahtavat 40+ vuotta vielä jäljellä, niin aika loppuu silti kesken. Tämä on nyt hiukan melankolinen lopetus ystävänpäiväpostaukselle, mutta tämä laulu on meidän yhteinen suosikki. Jos mentäis naimisiin uudestaan, niin se olis varmaankin meidän toivelistalla vihkiseremoniaan. Laulu muistuttaa elämään ja rakastamaan joka päivä täysillä.   

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Kannattava siirto



Sain äskettäin hyvän opetuksen. Sellaisen tosin, mitä olen itsekin aina opettanut tytölle ja usein rohkaissut siihen muitakin. Se opetus oli sellainen perusjuttu, että jos jokin asia vaivaa, se kannattaa ehdottomasti ottaa puheeksi. 

Itselläni kului nyt tämän opetuksen soveltamiseen pitkän pitkä aika osittain siksi, että jouduin ensin kuukausi kaupalla miettimään, kannattaako kyseisestä asiasta yleensäkään edes puhua, missä muodossa, missä tilanteessa ja minkälaisella sisällöllä. Sen jälkeenkin vielä mietin pääni puhki ja kysyin lähipiiriltäni monta monituista kertaa, mitä siitä seuraa, ja kärsiikö siitä mahdollisesti joku, jos joskus tulen mainitsemaan asian. Ja lopuksi vielä pohdin useamman kerran, joudunko itse siitä ihan huonoon valoon ottamalla asian esille. Se oli pienin huolista, mutta aika normaaliahan se on miettiä asioita siltäkin kannalta. Yhtäkkiä jonkin aikaa sitten huomasin, että olin alkanut jostakin selittämättömästä syystä tuntea olevani enemmän ja enemmän jollakin tapaa omituisesti vastuussa ja jopa syyllinen itse asiaan. Silloin ajattelin, että nyt tämä on tosiaan saatava kakisteltua ulos, jottei oma ymmärrykseni tilanteesta ala vääristyä. Ajattelin, että nyt on vaan otettava riski ja katsottava miten käy, koska mahdollinen huonokaan lopputulos ei voisi sen pahempikaan olla. 

Lopulta tein niin, että sanoin eräässä sopivassa tilanteessa asiani juuri niin kuin se on yrittämättä sensuroida sisältöä sen kummemmin. Ja niin vain kävi, että ihan yllätyin, että sain vastaani pelkästään rehelliset sympatiat ja huomasin, että asia ei ollutkaan vieras eikä edes sen mittasuhteet olleet ihan ennen näkemättömät. En ehkä ihan nyt niin ollut itsekään ajatellut, mutta yllätyin silti, että asia oli niinkin tuttu, tavallinen ja jopa odotettavissa! Minulle jäi tunne, että oli ennemminkin ihmeteltävää, että en ollut ikinä maininnut sitä ikinä aikaisemmin. Suomalaisesta sisusta ei näköjään aina ole suurta hyötyä eikä odottelu tässä asiassa ainakaan tuonut yhtään lisäpistettä. Se kuitenkin kuormitti niin paljon alusta loppuun saakka, että asian helpottaessa päätin, että tätä opetusta kannattaa hyödyntää seuraavalla kerralla huomattavasti aiemmin. Oli asia mikä tahansa, jos se vaivaa, se kannattaa ehdottomasti ottaa puheeksi. Silloin on jo askelta lähempänä ratkaisua.    

maanantai 12. helmikuuta 2018

Elokuvissa: The Post

 
Viikonloppuna kävimme kolmestaan elokuvissa. Katsottavaksi valikoitui The Post. Ehdimme kassalle vasta niin myöhään, että vain ensimmäisessä rivissä oli vapaita paikkoja, auts! Jos kyseessä olisi ollut yhtään vilkkaampi filmi, niin silmiin ja niskaan koskisi varmaan vieläkäkin... Ei todellaakaan ole ihme, että eturivi täyttyy vasta viimeiseksi!

Tässä elokuvassa on kyse Vietamin sodan aikaisten salaisten papereiden julkaisemisesta. Tom Hanks ja Meryl Streep ovat tietysti aina todella hyviä ja Steven Spielbergin kerronta tekee teemasta kuin teemasta kiinnostavan. Ehkä mikä minulla tässä tökki ei liittynyt niinkään elokuvaan itseensä, vaan lähinnä tuohon lehdistön sananvapausteemaan ja muutamiin periamerikkalaisiin kliseisiin, mitä filmissä toisteltiin. Ehkä se on kuitenkin vain nykyinen poliittinen tilanne, mikä ärsyttää tämän tästä ja nousee tässä filmissä minun mielestäni analogisesti esille. (Tarkoitan tässä nyt sitä yhtä kuuluisuutta, joka itse kirjoittelee vähän väliä sitä sun tätä asiatonta ja samalla syyttelee ja rajaa lehdistöä minkä kerkiää. Ei mennä tämän poliittisemmaksi kuitenkaan.) Filmi on siis hyvin näytelty, kuvattu ja teema on kiinnostava, mutta analogia tökkii sen vuoksi, että se on edelleen jossakin määrin todellinen tilanne. 

Tämä elokuva kannattaa kuitenkin käydä katsomassa, jos yhtään 60-70-lukujen teemat kiinnostavat. En ole lukenut tästä filmistä yhtään kriittistä arvioita, joten en tiedä, miten tähän on yleisesti reagoitu. Voi hyvinkin olla, että ketään muuta se ei töki tai vain yksinkertaisesti minun kokemus oli ihan erilainen kuin, mitä tällä elokuvalla on ajettu takaa.    

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Laskiaispullaa ja autenttisuutta

Hyvää laskiaissunnuntaita! Kerrankin sattui niin hyvin, että tyttö muisti laskiaispullat heti helmikuun alussa ja satuttiinkin niiden kanssa sitten ihan oikeaan viikonloppuunkin. En tiedä, onko sellaisilla ulkosuomalaisilla perheillä jotenkin helpompaa toteuttaa kotimaisia traditioita, joilla molemmat aikuiset ovat sieltä kotoisin. Meillä nämä asiat ovat aina mun varassa. Koska en ole mikään kalenteri-ihme, useimmiten päivämäärät unohtuvat ja muistuvat mieleen jossakin kohtaa, jos muistuvat. Ja sitten vaan herkutellaan milloin milläkin ihan miten sattuu ja ollaan ainakin olevinaan tosi kotimaisia. Mutta aika kiva, kun joskus onnistaa ihan oikeastikin. :D 

Joku juttu somessa sai äskettäin miettimään, mitä autenttisuus oikein mahtaa nykymaailmassa tarkoittaa. Yleensä en itse kirjoittele tänne päiväkirjapostauksia. Tarkoitan päiväkirjapostauksilla siis sellaista kirjoittamista, että suoltaisin blogiin sellaista ajankohtaista tajunnanvirtaa. Kaikki jutut tietysti aina jollakin tapaa liittyy johonkin, mitä olen joskus lähikuukausien aikana miettinyt. Ja kaikki mitä kirjoitan on tietysti rehellistä ja olen oikeasti sitä mieltä, mitä sanon, mutta en pidä sellaisesta avoimuudesta, että nettiin laitettaisiin koko elämä. On monia teemoja, mistä en ikinä kirjoittaisi tänne, tai postaisi edes instaan kuvaa. On paljon sekä helppoja että myös vaikeita asioita, mitkä hoidan oikeassa elämässä oikeiden ihmisten kanssa ilman, että niistä jää minkäänlaista merkintää tänne. Joidenkin asioiden suhteen toimin näin siksi, että en itse halua niistä elävässä elämässäkään tehdä minkäänlaista numeroa, koska monia asioita tulee ja menee, ja joidenkin asioiden on viisainta antaakin mennä. Joidenkin asioiden suhteen taas olen varovainen siksi, että tietoisesti suojelen ihmisiä tai asiayhteyksiin liittyviä muita yksityiskohtia. Joidenkin toisten asioiden suhteen taas olen varovainen siksi, että juttuahan voisi riittää, mutta some on yksinkertaisesti täysin väärä ympäristö yrittää saavuttaa mitään hyödyllistä niiden suhteen. 

Olen silloin tällöin seurannut silmät pyöreänä, mitä voi tapahtua, kun somessa joku ihan näennäisesti pieni asia lähtee leviämään ja hetken kuluttua silmille räpsähtää sellainen todellisuus, että tulee väkisinkin mieleen, että tuleeko se asianomainen enää ikinä pääsemään tilanteen herraksi. Asia kuin asia saattaa saada siivet. Nettikäyttäytyminen on muuttunut sellaiseksi, että kaikki eivät todellakaan tunne vastuuta siitä, mitä jakavat eteenpäin ja missä muodossa. Tämä on saanut minut päättelemään, että ainoa jolta voi odottaa jonkinlaista vastuuta on itse itseltään.

Tämä on saanut minut ihmettelemään somea seuratessa, että onko ns. autenttiisuus eli aitous ja typerä avoimuus muuttuneet synonyymeiksi. Minusta niissä on hiukan eroa. Typerä avoimuus voi tietysti olla naiivia aitoutta, mutta aitouden ei tarvitse olla typerää avoimuutta. Ihminen voi minusta olla täysin aito julistamatta ihan jokaista ajatustaan ihan kaikille. En tiedä, onko some ja tositv-tyyppinen viihde muuttaneet aitouden käsitteen tarkoittamaan sitä, että pitäisi pyrkiä elämään akvaariossa. Minusta kuitenkin nykymaailmassakin jokainen terve ihminen tarvitsee sekä yksityisen että julkisen sfäärinsä. Monet asiat ovat yksityisiä siksi, että ne eivät kuulu muille, eikä siksi että niissä olisi jotakin ns. salattavaa. Aitous puuttuu, jos yksityinen ja julkinen ovat ristiriidassa keskenään, eikä sen vuoksi että jakaa julkisesti vain julkisen osan elämäänsä.   

perjantai 9. helmikuuta 2018

Tulppaanit ja yksi mystikko



Nyt kun valo on lisääntynyt, alan pikkuhiljaa kaivata kunnollista kameraa. Joulu- ja tammikuun hämärässä ei olisi tehnyt mieli kuvata järkkärillä muutenkaan, joten hyvin tulin muutaman kuukauden toimeen ilmankin. Nyt taas saisi jo parempia kuvia kunnollisilla vehkeillä... En ole saanut vietyä kameraa vieläkään huoltoon, enkä taida kyllä ehtiä muutaman tulevan viikonkaan aikana. Mutta, mutta, mikä lie älynväläys oli ostaa tämän värisiä kukkia? Ne näyttävät kuvissa paljon paremmilta kuin maljakossa.

Torstai-iltana oltiin yhdessä työhön liityvässä tapahtumassa. Järjestämme tänä vuonna tutkimuskonferenssin yhteistyönä kaupungin ja erään tutkimusinstituutin kanssa. Teemana on paikallinen, katolilainen mystikko 1200-luvulta. Eräs kaupungin osista on nimetty hänen mukaansa. Kaupungin valtuuston kouluasioista vastaava edustaja, johon tutustuimme tyttöjen balettiharkkojen tiimoilta aikana ennen hänen paikallispolitiikkaan ryhtymistä, otti mieheen yhteyttä ja ehdotti, että tässä olisi nyt kaikkia osapuolia hyödyttävä, hieno yhteistyömahdollisuus. Siitä alkoivat aika massiiviset,  reilun vuoden kestäneet järjestelyt ja suunnittelupalaverit. Kevään aikana ympäri kaupunkia on kirkkokonsertteja ja muita tapahtumia tuohon mystiikkoon liittyen, mutta meidän osuus alkoi eilen tuon mystikon elämää ja ajattelua esittelevällä yleisöluennolla. Käsiteltävänä oli erään Leuvenin yliopiston professorin tutkimus tästä mystikosta. Yleisöä oli sali täynnä. Teema sai selvästi kaupunkilaiset liikkeelle. Kuukauden päästä teemaa jatketaan tutkimuskonferenssilla, johon on tulossa asiantuntijoita Leuvenista ja siitä tutkimuskeskuksesta meidän oman väen lisäksi.

'Katolilainen mystikko 1200-luvulta' kuulostaa varmasti teemana hiukan erikoiselta protestanttisesta näkökulmasta katsottuna, mutta siinä on sellainen hyvä linkki meidän erikoisosaamisalueeseen, että tuon mystikon hengelliset kokemukset ja opetukset liittyivät paljolti Jumalan läsnäolon ja Pyhän Hengen kokemiseen. Aikakaudella ja taustalla oli tietysti paljon vaikutusta siihen, miten hän asioita määritteli, mutta kokonaisuutena voi kyllä sanoa, että tuohon tyyppiin on helluntalaisuuden näkökulmasta kohtuullisen helppo rakentaa useita mielenkiintoisia siltoja eri teemojen avulla. Tutkimusjutuissahan ei ole kyse siitä, että ollaanko mistäkin asiasta mitäkin mieltä, vaan siitä, että kaikkea voi reflektoida erilaisista näkökulmista ja katsoa, mitä mielenkiintoista siinä mahdollisesti tulee esille. Voi löytyä yhtäläisyyttä tai erilaisuutta, mutta molemmista voi useimmiten oppia jotakin.

Hieno juttu on, että tämä teema näyttää vetävän kiinnostunutta väkeä ympäristöstä. Kyse on tieysti ihan suoraan paikallishistoriasta. Kaupunki painattikin kaikkiin tapahtumiin yhtenevät mainokset hauskasti aika omistavalla otsikolla 'Jan Ruisbroec, meidän mystikkomme.' Eilen luentoon yhdistettiin myös runonlausuntaa. Opiskelijat esittivät muutaman runon, mitkä oli aikoinaan liitetty tämän mystikon kirjoituksiin, vaikkei hän niitä itse ollutkaan kirjoittanut. Ne kuitenkin hienosti kuvasivat sen tyyppisiä hengellisiä teemoja ja kokemuksia, mistä mystikko paljon kirjoitti. Illan ohjelma oli siis todella hyvin onnistunut kokonaisuus. En ollut itse ollenkaan vastuussa tämän jutun suunnittelusta tai toteutuksesta, mutta siinä kuunnellessani meinasin melkein poksahtaa ylpeydestä, että on näin upea tiimi ympärillä. Ilahduin myös siitä, että yleisöä tuli paikalle niin paljon. Hengelliset teemat ovat aina hieno mahdollisuus hiljentyä ja pohtia elämää omaa näkökulmaa laajemmin. 

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Liian kallista

Maalailla söhertelin yhtenä päivänä ruokatunnilla muistikirjaani. Löysin pinterestistä hyvän tekstin: Jos joku asiaa maksaa sinulle rauhasi niin se on liian kallis. Se sai minut muistelemaan muutamia sellaisia tilanteita, missä olemme joskus joutuneet tekemään kauaskantoisia valintoja ihan vain sen pohjalta, että olemme miettineet, minkä lopputuloksen kanssa pystyisimme pidemmän päälle parhaiten elämään. Joissain sellaisissa tilanteissa päätös ei ole ollut mitenkään viehättävin tarjotuista vaihtoehdoista, mutta onneksi olemme miehen kanssa samaa mieltä siitä, että omien arvojen kanssa kannattaa elää sovinnossa. Joskus taas joku asia voi olla näennäisesti pieni, mutta sen seuraus voi olla negatiivisessa mielessä kovinkin kauaskantoinen, jos asia vaatii esimerkiksi käyttäytymään eri tavalla, kuin mitä kokee ja arvioi oikeaksi.

En usko, että tämä on turhaa idealismia. Muistin nimittäin tätä asiaa miettiessäni Sananlaskuista jakeen: "Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee." On asioita, missä on hyvä osata sopivasti joustaa, ja on asioita, missä ei kannata tehdä minkäänlaisia kompromisseja. Sellaisten kohdalle kun huomaa tulleensa, kannattaa miettiä tarkasti, miten olisi parasta edetä. Kun pyrkii elämää sovinnossa oman arvomaailmansa kanssa, on helpompi toimia vastaisuudessakin omien arvojensa mukaisesti. Sellaiset vaihtoehdot mitkä johtavat sisäisen rauhan menettämiseen, ovat yksinkertaisesti liian kalliita kannattaakseen.     

tiistai 6. helmikuuta 2018

Suklaa auttaa aina...

Tai ainakin melkein aina. Vähän samalla tavalla, kuin englantilaisten teekupillinen. Mikä tahansa hätä tai harmi, niin ratkaisu alkaa aina kysymyksellä: "Can I make you a cup of tea?" 

Ongelmathan ei varsinaisesti selviä tällaisilla keinoilla, mutta endorfiinien lisäksi niissä on minusta sen verran pointtia, että pieni hetki rentoutta ja nautintoa yleensä kuitenkin hiukan nostaa mielialaa tilanteessa kuin tilanteessa. Eräs viisas ystäväni, jonka lapset ovat nyt jo aikuisia, koki aikoinaan yhden lapsensa murrosikävaiheen todella haastavana jatkuvien konfliktien vuoksi. Niiden vaiheiden aikana juttelimme joskus jaksamisesta ja hän sanoi pyrkivänsä nukkumaan niin paljon kuin mahdollista, jotta jaksaisi päivisin kestää tilannetta paremmin. Hän oli sitä mieltä, että henkisesti tiukassa tilanteessa pitää ensisijaisesti pitää huolta perusasioista. 

Tuo viisaus jäi mieleen. Vaikkei meillä murrosikä mitenkään hurjalta ole tuntunutkaan, niin muissa asioissakin tuo sama periaate toimii kyllä hyvin. Kaikkia asioitahan ei pysty varsinaisesti "ratkaisemaan." Joskus joutuu vain odottelemaan, että aika kuluisi ja vaihe vain menisi lopulta ohi. Virkeänä kuitenkin pystyy sietämään keskeneräistä ja kuormittavaa tilannetta paremmin kuin väsyneenä. Riittävään unen määrään kun lisää ripauksen nautintoa, silloinkin vaikka tilanne ei sitä ansaitsisikaan, ja pysähdyshetkiäkin sopivasti, niin voimat riittävät paremmin loppuun asti. Yksinkertainen ja toimiva resepti, mutta paineen alla sitä helposti unohtaa huolehtia itsestään. Joskus itsestään huolehtiminen on kuitenkin kokonaisuutta ajatellen paras palvelus kaikkia muitakin kohtaan. 

maanantai 5. helmikuuta 2018

Tuliaisena reissusta

Tässä taas uusi kuva Turun Tuomiokirkon liepeeltä. Nyt kuitenkin toiselta reunaa kuin nämä ja nämä jouluiset kuvat.  Tammikuun lopun Suomi-reissu ajoittui hiukan tiukkaan saumaan reilun kuukauden päähän edellisestä. Sain onneksi työjutut sovittua muutamalla erikoisjärjestelyllä niin, että pääsin kuin pääsinkin lähtemään lyhyellä varoitusajalla.

Matkan syy oli opiskelukaverin väitöstilaisuus. Meillä ei ole tiedekunnassa tällä hetkellä kovin montaa Uuden Testamentin tohtoriopiskelijaa, joten tämä oli mahtava tilaisuus nähdä väitös tutkimuksesta, minkä valmistumista olen viime vuodet saanut luku luvulta seurata. Kaikki meni hienosti ja väittelijä sai lopuksi oikein hyvät kehut vastaväittäjältä. 

Nyt voin tässä tunnustaa, että olen jännittänyt viime vuodet väitöstilaisuutta jo etukäteen aika tavalla. En ole pystynyt näiden opiskeluvuosien aikana menemään aiempiin Uuden Testamentin väitöksiin mukaan, koska ne eivät ole ikinä sattuneet sopiviin ajankohtiin. Muita väitöksiä taas en ole edes harkinnut, koska arvelin paniikin lisääntyvän, jos kuuntelen väitösteemaa, mistä en ole itse juurikaan perillä (= pää-pensaaseen-periaate). Odotin tilaisuuden kaavan olevan monimutkaisempi ja teknisempi, sekä itse väittelykeskustelunkin olevan kokonaisuudessaan jotenkin ärhäkämpi. Se on ehkä hiukan pahasti sanottu, kun ainahan kaikki akateemiset keskustelut ovat reiluja ja keskustelijat toisilleen kohteliaita täysin eri mieltäkin ollessaan, mutta ajattelin silti tilanteen muistuttavan enemmänkin epämukavaa grillausta kuin tasa-arvoista ja informatiivista keskustelua. 

Huomasin siinä tilaisuutta kuunnellessani, että samaa oman teeman ja metodien puolustamista on harjoiteltu ihan samassa muodossa alusta asti seminaareissa, mitkä noudattavat pääosin samaa kaavaa kuin väitöstilaisuuskin. Siitä pitää nostaa hattua tiedekunnan käytännölle koota porukkaa jatkuvasti seminaareihin siitäkin huolimatta, että tietysti lisää professorien työmäärää. Toiseksi tilaisuuden muodollisuus oli vedetty minimiin, ja tunnelma oli virallisuudesta huolimatta yhtä lämminhenkinen kuin tässä tiedekunnassa muutenkin.

Iso osuus tilaisuuden sujuvuudesta oli tietysti väittelijän hyvä tutkimus ja valmistautuminen itse tilanteeseen. Joka tapauksessa minua kuitenkin helpotti huomattavasti saada nähdä tuo tilanne livenä. Itseasiassa jopa innostuin siitä niin, että saatan saada oman juttunikin valmistumaan jonkinlaisessa reaaliajassa nyt, kun tuo 'viimeinen painajainen' paljastuikin ihan siedettävän kokoiseksi haasteeksi. Että aika hyviä tuliaisia toin itselleni tältä reissulta, hahah!

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Kun politiikka sekoittuu (lue: sekoaa) teologiaan

Luin viikko sitten lentokentällä odotellessani Ylen sivuilta artikkelin Jerusalemissa toimivasta koulusta, missä juutalais- ja muslimilapset opiskelevat yhdessä. Koulun idea on siinä, että tutustumalla puolin ja toisin, sekä ihmisiin että kulttuuritaustoihin, voidaan vähentää poliittisia jännitteitä.

Israel-Palestiina-konflikti on ollut pitkä ja verinen, eikä loppua ole edelleenkään näkyvissä. Siinä on varmasti jo yritetty melkein kaikkea, mitä ääripäiden välistä akselilta sota-rauha voi mahdollisesti löytää. Teologia ja politiikka ovat tässä asiassa aika pahasti sidoksissa toisiinsa. Lisäksi molemmista löytyy niin monenlaisia versioita, että tilanne tuskin ihan nopeasti muuttuu. 

Teologina tiedän, että sekä juutalaisuudessa että kristinuskossa tähän konfliktiin on olemassa monenlaisia näkemyksiä. Niistä toiset ovat radikaalimpia kuin toiset. Jotkut painottavat politiikan roolia, kun taas toiset odottavat yliluonnollista ratkaisua hamassa tulevaisuudessa. Vaihtoehtoja on monia ja kaikki selittävät näkemyksiään raamatun avulla. Näkemysten eroavaisuudet syntyvät ensisijaisesti erilaisen hermeneutiikan vuoksi, mutta siihen kun lisää eroavat poliittiset näkemykset ja henkilökohtaisen suosion tavoittelun (huomaa epäsuora viittaus jonkun poliitikon viime aikojen lausumaan...), niin mikään tulkinnoista ei tunnu täysin objektiiviselta.

En toisaalta kuitenkaan ole ihmiskuvaltani humanisti. En esimerkiksi usko, että ihmiset pystyisivät kehittymään niin, että kaikki ihmiskunnan konfliktit saataisiin ratkaistua neuvottelemalla. Tosiasia kuitenkin on, että missä tahansa helposti väkivaltaiseksi kääntyvässä konfliktissa on aina pelkkiä häviäjiä. Siksi on kaikkien etu, jos ainakin yritämme parhaamme mukaan lisätä ymmärrystä, empatiaa ja vastuuntuntoa. Siitäkin huolimatta, että olisimme ihan eri mieltä teologiasta, politiikasta tai molemmista niistä. 

Itse koen, että minulla ei ole Israel-asiaan varmaa teologista vastausta, koska kuten sanoin, tulkintoja on monia ja useimmat niistä pystyy jotenkin selittämään. Mistä kuitenkin olen varma, on se, että Uuden Testamentin opetus ei kannusta missään kohtaa eikä mistään syystä minkäänlaisen konfliktin, tai yleensäkään ihmisten (ihmisryhmien) välisen jännityksen lisäämiseen. Päin vastoin se kannustaa aina rakentamaan rauhaa, tekemään hyvää ja pitämään huolta jopa ns. vihollisen hyvinvoinnista. (Kuka sitten tahansa tässäkin kohtaa miltäkin puolelta katsottuna koetaan 'viholliseksi.') Vaikka oltaisiin muuten mitä mieltä tahansa, näistä rauhan rakentamisen  periaatteista pitäisi aina pitää kiinni, ja niitä tulisi aktiivisesti soveltaa kaikissa tilanteissa ja asioissa, sekä lähellä että kaukana.  

lauantai 3. helmikuuta 2018

Kaupunki iltavalaistuksessa

Brysselissä Grand-Placen vanhat rakennukset näyttävät iltavalaistuksessaan teatterikulisseilta. Valot on asetettu jotenkin niin hauskasti, että näyttää kuin julkisivun takaa ei löytyisi yhtään mitään. 

Tarkistin huvikseni joitakin historiajuttuja tähän paikkaan liittyen, kun postasin toisen valokuvan instaan yhtenä iltana. Huomasin, että Euroopan mantereen ensimmäiset protestanttimarttyyrit poltettiin inkvisition toimesta roviolla vuonna 1523 tässä aukiolla. Luther oli tuomittu harhaoppikseksi vain muutama vuosi aiemmin ja katolilainen kirkko valjasti inkvisition hoitamaan ongelman pois tältä suunnalta. Hollanti ja Belgia kuuluivat tuolloin vielä yhteen ja Saksasta protestanttiset ideat levisivät nopeasti tännekin. Erityisesti Antwerpenissa uskonpuhdistuksella oli huomattava vaikutus. Kaksi munkkia, jotka roviolla poltettiin olivatkin sieltä suunnalta. Ajat olivat kovat. Jopa Espanjan armeijakin kutsuttiin siinä kohtaa hätiin puolustamaan katolilaisuuden säilymistä... Lopulta kävi niin, että Belgian alue saatiin säilymään katolilaisena, vaikka pohjoisemmassa protestanttisuus vahvisti asemansa. 

Hiukan iloisempi lopetus: Kävimme miehen kanssa syömässä libanonilaista perjantai-illan kylmyydessä. Ruoka oli hyvää ja seura vielä parempaa, mitäs sitä muuta voisi toivoa viikonlopun aloitukseksi, heh.

torstai 25. tammikuuta 2018

Muutama sana kristillisestä kasvatuksesta

Mietin hiukan, että viitsinkö tästä teemasta tänne kirjoittaa ollenkaan, mutta sitten ajattelin, että ehkä täällä kuitenkin on joitakin lukijoita, joita tämä aihe kiinnostaa. Heti alkuun haluan kuitenkin muistuttaa, että tarkoitan tässä kirjoituksessa tasapainoista kristillisyyttä ja yleisesti tervettä kasvatustyyliä, minkä yhteissummana lapsen elämä on iloista ja turvallista, ja hengelliset asiat tulevat kevyellä tyylillä luonnollisesti osaksi lapsenkin arkielämää. En siis tarkoita tässä kirjoituksessa mitään sellaista omituista tai ahdistavaa kasvatustyyliä, mikä luo syyllisyyden tunnetta, pelkoa tai mitään muuta harmillista lapsen mielessä. 

Vanhemmuus ei yleensäkään ole ihan helpoin teema, mutta joskus tuntuu että kristillinen vanhemmuus on siitä vielä hiukan monimutkaisempi asia. Syitä tähän voi olla esimerkiksi, että vanhemmat ehkä kamppailevat omien lapsuuden kokemustensa kanssa, jos he muistavat hengellisiin asioihin liittyneen ahdistavia mielleyhtymiä. Jotkut taas ehkä kokevat, että uskoon liittyvissä asioissa lapsia ei kuulu ohjata ollenkaan, vaan mieluummin vain odottaa ja katsoa mitä tapahtuu. Toiset taas luottavat siihen, että koulun järjestämä uskonnon opetus (tai seurakunnan lapsi- ja nuorisotyö) huolehtivat opetuksesta ihan riittävästi. Kaikkia näitä erilaisia näkökulmia yhdistää se, että vanhemmat joko vetäytyvät hengellisestä kasvatusvastuusta, tai hoitavat sen minimaalisella tavalla. 

Historia kertoo, että kristillistä kasvatusta on harjoitettu usein kovinkin kehnosti ja se on tuottanut paljon huonoja kokemuksia, ahdistusta ja pelkoa. Joskus huonoa kristillistä kasvatusta on harjoittanut kirkko instituutiona, joskus paikallinen seurakuntayhteisö, joskus taas vanhempi tai joku muu lapselle läheinen henkilö. Hiukan analysoiden huomaa, että yleensä silloin kasvattajan lähtökohtana tai kasvatustyylinä, on ollut raamatulle vieras arvomaailma ja uskon opettamisen vuoksi tai sen varjolla on välitetty muutakin kuin itse asian ydin. Raamatullinen usko on kuitenkin itsessään ytimeltään vapauttavaa ja iloista, aitoa ihmisyyttä tukevaa ja toivoa vahvistavaa. Sellainen usko ei tukahduta kysymyksiä tai tunteita, tulehduta mieltä tai ahdista kasvattajaa eikä kasvatettavaa. Tämänkaltaiseen tasapainoon kristillisen vanhemmuuden tulisi pyrkiä. 

Jo Vanhan Testamentin aikaan vanhemmille annettiin kasvatusvastuu myös hengellisissä asioissa. Yhteisön tehtävänä oli tukea uskoa, mutta vanhemmat olivat ne, jotka välittivät sen elävän sisällön seuraavalle sukupolvelle. (Esim. 5. Moos. 4 ja 6) Kasvatustehtävä liittyi lasten mielenkiinnon huomaamiseen, tiedon välitykseen, kokemusten siirtämiseen ja esimerkkinä elämiseen. Aika luontevat lähtökohdat, jos ajattelee, että usko on vanhemmalle itselleen arkinen, tasapainoinen ja iloinen asia. Sellainen vanhempi, joka itse elää uskoaan todeksi arkielämän kiemuroissa, kuuntelee lapsen kysymyksiä, puhuu omasta elämänkokemuksestaan lapsen ikätasolle sopivasti ja kertoo raamatun sisällöstä ja siitä, miten sen opetus soveltuu tämän päivän elävään elämään, kasvattaa lapsiaan hengellisten asioiden pariin ihan luonnostaan. Siihen ei tarvita mitään erityistä projektia tai hankalasti toteutettavia systeemejä. Riittää, kun vain elää omaa uskoaan luonnollisesti, avoimesti ja ääneen samalla aktiivisesti huomioiden lapsen kysymyksiä, pohdintoja ja päätelmiä. 

Luulen, että joskus me vanhemmat luotamme, että lapset automaattisesti nappaavat meille tärkeät asiat ja ymmärtävät ne jotenkin ihan luonnostaan. Peräänkuulutan tässä nyt kuitenkin kommunikaation tärkeyttä. Hengellinen kasvu johtaa hengelliseen kypsyyteen, kun lapsi saa kysyä, kyseenalaistaa ja pohtia asioita vanhemman kanssa yhdessä ja avoimesti. Vanhemman esimerkin ja selittämisen avulla lapsi ajan myötä oppii sekä ajattelemaan hengellisiä asioita itsenäisesti arvioiden, että myös ymmärtämään ja soveltamaan raamatun opetuksia terveellä tavalla omaan elämäänsä. Nämä taidot eivät helposti kasva tasapainoisiksi ilman lapsen ja vanhemman välistä vuorovaikutusta. Ne ovat kuitenkin ehdottoman tärkeitä varsinkin silloin, jos toivomme, että lapset ymmärtäisivät elävän uskon tärkeyden, eivätkä tyytyisi pelkkään kristillisiin arvoihin perustuvaan elämäntyyliin.  Lapsen puolesta ei voi, eikä saa, tehdä valintoja, mutta samalla tavalla kuin vanhempi ohjaa lasta muidenkin tärkeiksi kokemiensa asioiden ja arvojen pariin, lasta voi myös ohjata ja kasvattaa raamatun tuntemiseen ja itsenäiseen ajatteluun myös hengellisten asioiden suhteen. Niiden pohjalta hän sitten pystyy kasvaessaan itse tekemään niitä ratkaisuja, mitä hän kokee hyödylliseksi. 

Rohkaisuna vanhemmille haluan sanoa, että omaa hengellistä elämää kannattaa vaalia ja siitä kannattaa kotona keskustella avoimesti, iloisesti ja mielenkiintoisesti lasten ikätasolle sopivalla tavalla. Raamatun lukeminen ja rukous ovat helpoimpia tapoja pitää hengellisiä asioita päivittäin esillä, mutta muissakin tilanteissa ja keskusteluissa voi puhua uskoon liittyvistä asioista. Tähän ei tarvita mitään luonnotonta ihmeiden tai rukousvastausten korostamista, vaan ihan normaaleja arkisia asioita, miten joku tilanne on mennyt kivasti, on kiitollinen jostakin, tai kuinka esim. joku pieni konflikti saatiin selvitettyä... laidasta laitaan siis ihan sitä tavallista elämää, missä Jumala kuitenkin vaikuttaa, kun vaan pysähdymme huomaamaan sen. Näissä pienistä asioista jutellessa ja elämää sanoittaessa, lapsi näkee, kuinka vanhempi elää arkeaan, toimii arvojensa mukaisesti ja luottaa siihen Jumalaan, josta usein puhutaan.

Kaikista tärkeintä kristillisessä vanhemmuudessa on huolehtia, että on itse tasapainossa oman uskonsa kanssa ja varmistaa, että se tasapaino on näkyvää arjen keskellä. Uskon ei tule olla syyllistävää, pakottavaa, pelottavaa tai muutenkaan ahdistavaa. Toiseksi tärkeintä on olla olettamatta, että hengelliseen kypsyyteen johtavaa oppimista tapahtuisi itsestään ilman vanhempien vaikutusta. Hengellinen kasvatus toimii aika lailla samalla tavalla kuin minkä tahansa muun lainenkin arvokasvatus, missä perheen rooli on myös hyvin keskeinen. Myös hengellisiä asioita itsenäisesti ajattelevia lapsia kasvaa avoimesti keskustelemalla. Kolmanneksi tärkeintä on huomata ottaa vastuu omasta roolistaan kristillisenä kasvattajana, ja löytää ne luontevat keinot keskustella lapsen kanssa uskosta arjessa. Alkuun siinä auttaa yksinkertaisesti lapsen huolien, pohdintojen ja kysymysten aktiivinen ja avoin kuuntelu.           

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Hämärässä: Pelkojen käsittelyvinkki

Kävelin yhtenä myrskyisenä päivänä miestä vastaan. Ehdin melkein perille saakka, kun hän ei ollutkaan päässyt lähtemään kotiin ajoissa. Ei haitannut kyllä yhtään, koska huomasin jo näiden muutaman viikon aikana, että joudun laskemaan ihan tosissani, jos yritän arkena ehtiä liikkua tavoitteeni mukaisen kilometrimäärän. Aurinko ehti kävelyn aikana laskea, mutta sain kuin sainkin hauskan valokuvan otettua ennen kuin maisema hämärtyi ihan täysin.

Tästä uhkaavan pimeästä valokuvasta tuli mieleen yksi pelko, minkä kanssa olen kamppaillut lähes koko aikuisikäni ajan. Se iski aikoinaan täysin yllättäin, kun olin nuori aikuinen, ja se on vuosien aikana vaivannut joskus enemmän ja joskus vähemmän. Joskus se on ollut vuosia pois vain ilmestyäkseen taas jossakin kohtaa takaisin. Se ei ole kovin rationaalinen, eikä varmasti siinä muodossa edes kovinkaan todellinen asia pelättäväksi, mutta mikäpä pelko olisi. Silti se on sellainen, mikä istuu aina joskus olkapäällä kuin mikäkin pahan ilman lintu. Äskettäin päätin, että nyt olen kyllästynyt siihen ihan täysin ja selätän sen. Konkreettisiin pelkoihin on kognitiivisessa psykologiassa kätevä ajatusketju, mikä perustuu siihen, että ihminen pystyy puhumaan itselleen järkeä. Se on toiminut minulla muutamaan muuhun juttuun ja luulen, että muutaman kerran toistolla se toimii tähänkin. Kuvailen tässä ajatusprosessin kulun suurin piirtein, koska voi olla, että siitä on apua jollekin muullekin. 

Ajatusprosessi kannattaa kirjoittaa paperille, niin se konkretisoituu. Ensin määritellään parilla lauseella mikä asia pelottaa. Sen jälkeen kuvaillaan, mikä siinä asiassa pelottaa eniten (mitä uskon tapahtuvan, jos pelko toteutuu?), toiseksi eniten ja niin edelleen. Näin mielessä kelluvat uhkakuvat selkeytyvät konkreettisiksi asioiksi. Sen jälkeen mietitään, kuinka mahdollisia ne uhkakuvat todellisuudessa ovat. Sen voi tehdä asteikolla 1-5 tai todellinen-mahdollinen-epätodellinen. Sen jälkeen ne uhkakuvat, mitkä eivät ole todellisuudessa siinä muodossa ainakaan täysin odotettavissa kirjoitetaan uusiksi, niin että ne muuttuvat realistisemmaksi. (Esimerkki: Joku pelkää jotakin tautia ja uhkakuvana mielessä on, että hän tulee kuolemaan siihen ihan varmasti. Kirjoittaessa huomaa, että kuolema ei ole sairauden realistinen, suora seuraus. Sen sijaan mahdollisesti realistinen seuraus voi olla esimerkiksi, että joutuu olemaan lääkityksellä lopun ikää. Tai joutuu elämään epävarmuuden kanssa joitakin vuosia.) Ideana on, että pelon tuomat uhkakuvat muuttuvat realistisemmaksi kirjoittamalla ne, ja siten ne muuttuvat myös vähemmän uhkaavaksi. Lopuksi voi miettiä, mitä niille realistisille asioille, mitkä oikeasti voisivat toteutua, voi tehdä. (Äskeisessä esimerkissä vaikka voisi kannattaa panostaa siihen, että löytää sopivan lääkityksen, mistä on mahdollisimman vähän muuta harmia. Tai miettiä keinoja, kuinka epävarmuutta voisi kestää paremmin.) Sillä tavalla huomaa myös, että moniin asioihin voi vaikuttaakin, vaikkei niitä voisi täysin sulkea pois.  

Ongelmahan on, että pahimmat pelot ovat yleensä juuri siitä syystä niin pahoja, että uhkakuvat ovat kasvaneet paljon todellista uhkaa suuremmaksi. Tällaista ajatusprosessia toistamalla saa useimmiten niskaotteen pelosta ja oppii muistuttamaan itselleen, että vaikka tunne voi ollakin paha, niin realistiset seuraukset eivät ole yhtä pahat kuin, miltä tuntuu. Ajan myötä sitten pelon tunnekin alkaa muuttua vähemmän uhkaavaksi. Pointti on siis pelon suhteuttaminen todellisuuteen, ei sen kieltäminen.  
    
Nyt sitten vielä disclaimer tähän loppuun. En ole psykologi enkä terapeutti ammatiltani, mutta olen  saanut tuon ajatusprosessimallin ammattilaiselta ja se on toiminut minulla. Suosittelen kokeilemaan. Jos kuitenkin tuntuu, että se ei auta ollenkaan, alkaa ahdistaa lisää, tai muuten huomaa tarvitsevansa apua pelon tai ahdistuksen käsittelyyn, niin silloin kannattaa ilman muuta kääntyä ammattilaisen puoleen. Sellaisissa asioissa ei kannata odotella liian kauaa, koska ne voivat vaikeuttaa arkea ja alentaa elämänlaatua huomattavasti.  

maanantai 22. tammikuuta 2018

Aamupalaa ja assosiaatioita


Siitä onkin pitkä aika, kun viimeksi postasin aamupalajuttuja! Lauantaiaamuna otin muutaman valokuvan avokado-leivistä. Avokado oli pitkään sellainen yökköhedelmä, mikä ei vain maistunut. Liian voin kaltainen rakenne ja happamahko maku. Sitten päätin opetella syömään sitä. En vieläkään tosin ihan paljaaltaan, mutta yhdistettynä johonkin tarpeeksi suolaiseen ja rakenteeeltaan sopivasti puremista vaativaan. Hyviä öljyjä, siksihän avokadoja kehutaan, olkoonkin vain, että sellaisen syöminen ei todellaakaan ole ekoteko. 

Lauantaiaamut on minulle aina viikon parhaita hetkiä. Silloin tuntuu aina, että on ihanan rento päivä edessä. Hassua kyllä, koska yleensä lauantai sisältää ruokakauppaa, viikkosiivousta ja niin edelleen, mutta jotenkin se silti tuntuu aina niin mahtavan vapaalta ja avoimelta. Tämä superlauantaifiilis on tekemäni pienen ja subjektiivisen gallupin mukaan aika harvinainen asia. Useammat yhdistävät sellaisen rentouden sunnuntaihin. Minä taas tykkään kyllä sunnuntaistakin, mutta minussa se ei ikinä ole herättänyt samanlaista mahtavaa vapauden tunnetta kuin lauantai, vaikka muuten mukava päivä onkin. 

Lapsesta asti olen kokenut tämän viikonpäiväasian näin. Ei sille ole mitään sen kummempaa selitystä. Se on vain sellainen voimakas assosiaatio. Jokainen kokee päivät omalla tavallaan. Esimerkiksi maanantain tahmeudestahan monet valittavat, mutta minulle maanantai on melkein aina hieno aloitus uudelle viikolle. Silloin minusta tuntuu, että saatan viikon aikana ehtiä melkein mitä vain. Kunnes sitten keskiviikkoiltaan menessä hiukan realistisemmin huomaan, ettei sekään viikko ihan rajaton ollutkaan, heh. Tiistai taas on sellainen välipäivä, milloin pitää ehtiä paljon ja ehkä siksi se kuluukin yleensä lähes huomaamatta. Torstaina on yleensä kiire, koska viikko alkaa olla lopuillaan. Perjantaina iltapäivän päätteeksi joudun yleensä raapustamaan to-do-listan sen viikon saavuttamattomista (lue: maanantain optimistisimmista) ideoista odottamaan seuraavaa viikkoa. 

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Mieluummin vähän vähemmän


Ystävällisyyttä ei taida olla koskaan liikaa. Arvostelua sen sijaan onkin yllin kyllin. Elämässä yleensäkin, mutta sitten tässä ammatissa vielä lisää. 

Mikä opena olossa on ärsyttävää, on se, että joutuu jatkuvasti antamaan palautetta. Siinä on tosin kaksi puolta. Huippuhyvän palautteen antaminen todella kivaa. Viime viikolla juttelin yhden opiskelijan kanssa ja mietittiin yhdessä, miten hänen huippuhyvää juttuaan voisi kehittää edelleen laajemmaksi ja vielä paremmaksi, vaikka siinä kohtaa tavoitteet olikin jo loistavasti saavutettu. Keskustelu oli puolin ja toisin innostava ja motivoiva. Hyvänkin palautteen antaminen on mukavaa. Kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä ja pienet kehitysideat hyvästä hiukan paremmaksi ovat yleensä helpohkoja sekä antaa, että myös toteuttaa. Joskus jopa keskivertopalautteen antaminen on ihan palkitsevaa, kun vain saa vedettyä oikeista naruista ja opiskelija huomaa, miten siitä voi ponnistaa seuraavaksi parempaan, kun heikkoihin kohtiin on keksitty ratkaisut. Keskiverrolla tarkoitan nyt tässä kohtaa mitä tahansa läpi menevää olematta kuitenkaan varsinaisesti erityismainintaa vaativaa. Joskus kuitenkin ihan vain läpimeneväkin lopputulos voi olla hyvä saavutus, jos elämäntilanne on tiukka, tai on lähdetty liikkeelle heikoista opiskelitaidoista tai muusta haasteesta. Siitäkin löydetään suunta ylös päin, kun vaan haasteisiin löydetään ratkaisut. Niitä etsitään tarvittaessa yhteistuumin. Riittävän hyvä, ja omalle lähtötasolle sopivan haastava, ovat sopivia tavoitteita jokaiselle. Arvosanat itsessään eivät ole mikään absoluuttinen itseisarvo. 

Harmillista palautteen antaminen kuitenkin on silloin, kun huomaa, että opiskelijan oma arvio työn tasosta poikkeaa täysin arviointikriteereistä. Näitä sattuu satunnaisesti ja koko arviointiasteikolla, eikä siinä auta, miten kauniisti asian muotoilee, kun numerot kuitenkin puhuvat kylmää kieltä puolestaan. Joskus ehkä opiskelija kokee, että oli niin innostunut asiasta, että tehtävän oli pakko mennä hyvin. Tai hän näki jotakin ylimääräistä vaivaa asian eteen, mutta ei kuitenkaan oikeanlaista. Tai luuli vastaavansa kysymykseen, vaikka harhautuikin huomaamattaan asian viereen. Joskus on vaikea arvioida oman työn todellista tasoa, vaikka tietysti sellaiseenkin reflektioon pitää ajan kanssa oppia. En kuitenkaan ikinä totu siihen ilmeeseen, minkä sellaisen palautteen antaminen aiheuttaa. 

Tiedän, että näissä tilanteissa syy ei ole opettajan. Pyrin jopa tietoisesti välttämään tämän syyllisyyden tunteen sillä, että annan aina tarkat ohjeet siitä, mitä kautta mitäkin tehtävää kannattaa alkaa lähestyä. En usko pimeässä haparointiin, vaan siihen, että jos muutama työkalu näytetään, niin homma saadaan alusta pitäen oikeaan uomaan, mitä sitten on toivottavasti suotuisaa seurata omin nokin. Toiseksi tarjoan aina, että minulle voi lähettää lukukauden aikana mitä vaan, jos haluaa palautetta jostakin tekemisestä. Tämä lupaus on voimassa viikkoa ennen viimeistä palautuspäivää asti. Se poikii yleensä kasan sitä-sun-tätä sähköpostia, minkä hoidan ihan mielelläni. Mutta silti. Aina, kun sellaista tapahtuu minua harmittaa ihan kamalasti. Joudun tietoisesti muistuttamaan itseäni, että oli lopputulos mikä tahansa, se ei ole minun syytäni. Päinvastainen tilannehan on se, että hyvä tai se huippuhyvä lopputuloskaan ei ole minun ansiotani. Oppimisessa on aina suurimmaksi osaksi kyse siitä, mitä opiskelija itse tekee. Mutta silti noissa tilanteissa harmittaa aina yhtä paljon olla se, jonka työtä on palautteen antaminen. Olisi kivempaa saada olla aina hyvis kuin pahis.  

Sämpylät ei liity tähän asiaan mitenkään muuten kuin että yhden arviointipäivän lounastauolla leivoin pari pellillistä sämpylöitä, että sain ajatukset tyhjennettyä paperipinojen kahlaamisen välissä. 

lauantai 20. tammikuuta 2018

Elokuvissa

Tästä sirkusfilmistä oltiin kuultu niin paljon, että perjantaina lähdettiin muutaman työkaveripariskunnan kanssa katsomaan sitä. Oli mukava ilta. Sellainen rento viikonlopun aloitus. Elokuvassa tai musikaalissa, kummin sen nyt sitten haluaakin sanoa, oli hyvät näyttelijät. Tykkäsin todella paljon joistakin lauluista ja osa tanssikoreografioista oli upeita. Itse tarinakin oli lopulta  positiivinen, vaikka rehellisesti sanottuna ihmettelin kyllä pitkän aikaa, että mitenköhän tämä teema kääntyy siihen muotoon, että sitä voi ollenkaan niellä. Elokuvan viesti oli kuitenkin lopulta se, että kaikki ovat mahtavia omana itsenään. Phineaksesta taas tuli hyväntekijä, joka oman rikkinäisyytensä vuoksi tuli puolivaihingossa keksineeksi konseptin, missä jokainen voi loistaa sellaisena kuin on.

Sen enempää ei tästä elokuvasta kannatakaan ajatella, tai muuten menee maku koko ideasta. Vanhan ajan sirkuselämä kun oli oikeassa elämässä niin sydäntäsärkevä konsepti, että ihmetyttää miten kukaan ikinä keksikään sellaista. Ajatuskin siitä, että ihmiset alennettiin eksoottisiksi näyttelykappaleiksi on ihan järkyttävä.

Tämä on nyt aika kaksijakoinen elokuva-arvosteluksi. 'Kaksijakoisuus' ehkä parhaiten kuvaakin niitä tunteita ja ajatuksia, mitä se herätti. Kuten sanoin laulut ja tanssit olivat minusta koskettavia ja positiivinen viestikin oli hyvä sinänsä, mutta minun oli vaikea ajatella näin karua teemaa ihan vain iloisena asiana ja kevyenä viihteenä. Hiukan myös ihmettelen, että vastaan ei ole tullut kovinkaan montaa negatiivista arviota tästä filmistä. Voihan se olla, että näin positiiviseksi käännettynä tämä aihepiiri otetaan nykymaailmassa vain rohkaisuna arvostaa omaa itseään sellaisena kuin on. Kritiikitön vastaanotto on kuitenkin pelkän pintaraapaisun hyväksymistä, koska se jättää historiallisen problematiikan täysin huomiotta. Se on minusta hiukan vaarallista sen vuoksi, että me ihmisethän voimme periaatteessa kertoa kaiken historian uudestaan niin, että se sopii saumattomasti tämän päivän arvoihin. Sillä tavalla kevyesti väistämällä vaikeat asiat saattavat unohtua kokonaan, eikä niistä tarvitse kokea minkäänlaista yleisinhimillistäkään vastuuta. Silloin on vaarana, että ne saattavat toistua tulevaisuudessa. 

Elokuva herätti siis selvästi paljon tunteita ja ajatuksia. Se on merkki siitä, että se oli katsomisen arvoinen.

perjantai 19. tammikuuta 2018

Suomalaisia painajaisia



Kävin ennen joulua Suomessa ja toin miehelle joululahjaksi Karoliina Korhosen Finnish Nightmares -kirjan. Kaikki varmaan tietävät nämä sarjakuvamaisesti piirretyt suomalaisvitsit jo, ne kun kiertävät epäsäännöllisen säännöllisesti facebookissa. Mies ei ollut kuitenkaan sattunut näkemään niitä aikaisemmin, mutta tykkäsi kirjasta kovasti. Hän naureskeli varsinkin sille, että sää on ihan kamala, mutta täytyy odottaa bussipysäkin ulkopuolella, koska pysäkki on ihan täynnä, kun siellä on yksi ihminen. Ilmeisestikin hän on huomannut suomalaisten tilan tarpeen vuosien aikana ja joutunut muutaman kerran hiukan epäselvään tilanteeseen sen vuoksi. 

Nämä vitsit on kyllä hauskoja minustakin. Muutamasta kohdasta ajattelin, että tuossa asiassa ei ole tullut ikinä mieleenkään nolostua. Joistakin taas ajattelin, että tuon tilanteen nolous ei ole tullut mieleen enää pitkään aikaan. Joistakin kohdista huomasin huvittuneena, että hei, tuolla tavallahan mä ajattelen vieläkin. Erityisesti mieleen jäi se, että ei viitsi mennä rappukäytävään jos kuulee, että siellä on joku. Olen ainakin miljoona kertaa odottanut kotona, että siivooja lähtisi tai naapurit menisivät ensin ennen kuin lähden rappukäytävään. Hassu juttu, koska oikeasti kuitenkin tervehdin ihmisiä mielelläni ja jään ihan iloisesti kenelle vaan juttelemaan, jos satun tulemaan kotiin jonkun kanssa yhtä aikaa tai kun siivooja vielä siivoaa... eikä se ole ikinä vähimmässäkään määrin noloa. No, ehkä se hiukan, jos joutuu kulkemaan vastapestyn lattian yli siivoojan katsoessa vieressä. Siitäkin kuitenkin yleensä selviää ihan kunnialla, kun vain pahoittelee asiaa. Kukaan ei ole ikinä ollut moksiskaan. Silti en mielellään lähde kotoa, jos joku on käytävässä. Ihan täysi paradoksi siis, mutta ehkä se on vain suomalaista minussa, hahah. Tässä on täysin vastakohtana mun mies. Hän ei ikinä siirtäisi omaa menoaan minuutillakaan tuollaisesta syystä. Muista syistä lähtö voi kyllä viivästyä, mutta ei todellakaan sen takia, että käytävässä olisi joku muu. Rappukäytävähän on nimenomaan kulkemista varten! Sen kun vain suomalaisuudeltaan muistaisi. 

Ehkä tämän sarjiskirjan aiheuttama havainto näin ulkosuomalaisen näkövinkkelistä on se, että monessa asiassa voi oppia toimimaan toisin ja jopa täysin päinvastaisesti, mutta jossakin sisällä säilyy kuitenkin se suomalainen, joka tulee esiin aina silloin tällöin mitä omituisemmissa tilanteissa. Silloin on hyvä nauraa itselleen. 

torstai 18. tammikuuta 2018

Kuka voi nukkua myrskyisenäkin yönä?

Huh, reilu viikko sitten oli sellainen myrsky, että yöllä herättiin voimakkaaseen tuuleen ja raesateeseen. Meidän makuuhuoneessamme on kattoikkuna, joten tunnelma tavallisella sadesäälläkin on kuin teltassa nukkuisi. Raesade taas kuulostaa siltä, että kohta tulee lapiollinen niskaan... Muistin siinä tuulen ujeltaessa, että parvekkeen pöydällä on lasinen kynttilälyhty. Tuulen nopeus oli 110km/h, joten siinä vauhdissa pikkuesineet saa kyllä jo aika kyytiä, jos vain lentoon sattuvat lähtemään. Näin jo mielessäni parvekkeen lasikaiteet haljenneena, kun lyhty paiskautuisi niitä kohti. Mitään ei tietenkään ollut ehtinyt vielä tapahtua, kun jo hipsin alakertaan ja nappasin lyhdyn oven sisäpuolelle. 

Sänkyyn kömpiessä muistin lauseen: "Minä voin nukkua myrskyisenäkin yönä." Äiti luki meille paljon ja yksi kertomus, mikä minulle jäi erityisesti mieleen, oli satu pojasta, joka työskenteli apulaisena suurella maatilalla. Isäntä ihmetteli pojan hyviä unenlahjoja myrsyisenä yönä. Poika nukkui kaikessa rauhassa suoritettuaan päivän työt huolellisesti. Kaikki portit ja säpit olivat tiukasti kiinni päivän päätteeksi, joten poika ei säikkynyt, vaan nukkui kovasta myrskystä huolimatta. 

Hassuja muistoja tuollaiset sanatarkat lauseet, mitä joskus tulee mieleen. Siinä kertomuksessa oli hyvä opetus. Päivällä jos tekee hommansa kunnolla, niin niistä ei tarvitse öisinkään huolestua. Vaikka aikuisena tietysti tiedän, että kaikki yöheräily ei kyllä perustu hutilointiin, tykkäsin kuitenkin tuollaisista kertomuksista meidän lapsuudessa. Silloin melkeinpä jokaisessa tarinassa tai sadussa oli selkeä opetus. Vaikka maailma ehkä oli yksinkertaisempi silloin 'ennen vanhaan,' ehkä sellaiset yksinkertaiset opetukset tukisivat nykyäänkin lasten kasvua sekavia, ja usein hiukan hallitsemattoman moniulotteisia, nykykertomuksia paremmin. Lapselle on tietyissa kasvuvaiheissa kuitenkin edelleenkin tärkeää että maailma olisi kohtuullisen helposti hahmotettavissa ja jotakuinkin säännönmukaisesti toimiva kokonaisuus. Vaikka se myöhemmin hiukan monimutkaisemmaksi paljastuukin, sopivan turvallinen aloitus auttaa ehkä kohtaamaan sitten senkin.

tiistai 16. tammikuuta 2018

Ne yksinkertaiset asiat

Tällaisia kavereita näin, kun äskettäin kävin kävelylenkillä naapurustossa. En tosiaan ole mikään asiantuntija, mutta luulen, että nämä ovat paikallisia 'työhevosia.' Vlaamse trekpaarden -hepat tuntuu täällä olevan sellainen maaseudun ihmisten harrastus. Näille hevosille on näyttelyjä ja kilpailuja pienissä toritapahtumissa, ja joskus niitä näkee tiellä vetämässä hevoskärryjä. Ne on jotenkin sympaattisia hevosia, sellaisia tavallisia ja hienostelemattomia tyyppejä paksuine, karvaisine nilkkoineen. Ehkä vähän yksinkertaisia verrattuna upeampiin ja viimeisen päälle kiiltäväksi harjattuihin hevosiin, mutta minä tykkään näistä enemmän. Yksinkertaiset asiat on monesti niitä parhaita muutenkin.

Niin kuin vaikka se, että voi lähteä kävelylenkille ja on muutaman sadan metrin päästä jo vihreässä ympäristössä. Tykkään niin tästä meidän asuinpaikasta. Heti kun ovesta astuu ulos, maisema on viihtyisä ja kivoja lenkkireittejä on loputtomiin. Eikä kuitenkaan kaupat tai kaupunkikaan ole kaukana, joten sinnekin pääsee tarvittaessa nopeasti ja helposti. Yksinkertainen nautinto, mutta jos on joskus asunut jossakin, missä ei ole kivoja lenkkimaastoja ja riittävästi vaihtelua niihin, niin tietää kyllä mitä tarkoitan. Meillä ehkä ihan huipuimmat lenkkimaastot olivat aikoinaan Englannissa, kun asuttiin ihan lähellä kansallispuistoa. Oli kallioita, nummia, kukkuloita ja muuta. Rakastin sitä, että joka kulman takaa aukeni uudenlainen maisema. Nyt on erilainen maisema, mutta tykkään tästäkin. 

Kotiruoka on toinen elämän yksinkertainen nautinto. Monesti ateriat, mitkä on tehty vain muutamasta raaka-aineesta ovat ihan parhaimpia. Sellaiset asiat kuin kunnollinen pastakastike, raikas kalafile tai hyvälaatuiset vihannekset ja niin edelleen, ovat ehkä simppeleitä asioita listattavaksi, mutta tykkään siitä, että ruoka-aineet ovat hyvälaatuisia ja raikkaita. Ja, että niiden aito maku ei peity kaikenlaisen kikkailun alle. Olin muuten hiukan ihmeissäni, kun joululomalla käytiin kotimatkalla Saksan puolella ruokakaupassa. Siellä on valinnanvaraa paljon enemmän kuin täällä ja jokaisesta tuotteesta on aina vaikka kuinka monta vaihtoehtoa. Laatu ei kuitenkaan korvaa määrää. Yllätyin nyt siitä, että ruoan laatu oli ainakin tuolla kauppareissulla huomattavasti huonompi kuin täällä, vaikka kyseessä oli todella suuri ja hyvin varusteltu marketti. 

Perheen kanssa vietetty aika on myös niitä elämän yksinkertaisia, mutta tärkeitä asioita. Nykyään tuntuu, että korostetaan paljon sitä, että pitäisi kehittää jotakin erityistä, yhteistä tekemistä tai menemistä, luoda spesiaaleja muistoja ja niin poispäin. Kyllähän sellaisetkin jutut ovat arvokkaita, mutta itse ehkä kuitenkin pidän tärkeämpänä ihan arkista yhdessä oloa. Sellaista, missä jaetaan ihan tavallisia asioita, kuten vaikka päivän kuulumisia, kuunnellaan toisiaan ja ollaan yhdessä ilman minkäänlaista painetta suorittaa mitään sen kummempaa ohjelmanumeroa. Luulen, että ihan pelkkä aktiivinen läsnäolo on lopulta se mikä luo ihan itsestään niitä parhaita muistoja.         

Sellaisia yksinkertaisia asioita arjessani arvostan. Monesti parhaisiin nautintoihin ei tarvitse paksua kukkaroa, eikä edes kovin kummallisia järjestelyjä. 

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Tammikuun pelastus on peppermint bark -kakku



Joulun raivauksesta jäi jäljelle muutama mintunmakuinen karkkikeppi. Vieraita oli tulossa, joten leivoin (mahdollisimman) suklaisen kakun. Tein brownies-takininan, mutta lisäsin 2/3tl leivinjauhetta siihen, jotta se kohoaisi kunnolla ja paistoin sen kypsäksi asti. Mutakakkutaikinalle voi tehdä saman, uskoisin onnistuvan ihan yhtä hyvin. Kun kakku oli jäähtynyt leivinpaperin ja liinan alla (kannattaa peittää heti uunista tultua, ettei se kuiva jäähtyessään), sulatin kaksi valkosuklaapatukkaa mikrossa matalalla teholla. Leikkasin kakun paloiksi, mutta jätin palat paikoilleen. Paloittelu etukäteen auttaa, ettei pehmeä suklaa mene sotkuisen näköiseksi tai kovetu myöhemmin niin, että suklaa lohkeaa leikatessa. Kaadoin sulan suklaan pieneen minigrip-pussiin, leikkasin alakulmaan pienen reiän ja pursotin suklaan kakunpalasten päälle ja tyttö ripotteli karkkimurskaa suklaan päälle. Lopputulos oli tällainen kotitekoinen peppermint bark -kakku. Aika herkkua. Syötiin vieraiden kanssa, kun valkosuklaa oli vielä ihanan pehmeää... Ketään ei haitannut yhtään, että joulu jatkui tässä muodossa vielä hetken aikaa. Tammikuussa tarvitaan ehdottomasti jotakin herkkua. Joulukuun piparit ovat sulaneet jo kauan sitten, eikö vaan!?! 

Keittiön liitutaululle kirjoitin, että tämä kuukausi otetaan päivä kerrallaan. Kalenteri näyttää nimittäin heti jo tässä kohtaa sellaiselta, että ei kannata keskittyä mihinkään muuhun kuin mitä on milloinkin juuri tekemässä. Töissä on tässä kohtaa joka vuosi ihan käsittämätön suma. Ehkä helmikuussa helpottaa, kun rutiinit palaavat. Tai sitten ei. Viime kuukausina on tullut väkisinkin mieleen, että ehkä nämä ovat nyt niitä ruuhkavuosia, mistä paljon puhutaan. Oli miten oli, sen verran mindfulnessia kannattaa aina harjoittaa, että pyrkii elämään hetkessä. Ainakin sen verran kuin se milloinkin on mahdollista.    

lauantai 13. tammikuuta 2018

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

Tätä amaryllistä ehdittiinkin odottaa... Eikä se avautunut vielä loppiaiseksikaan, mutta nyt aletaan selvästi jo olla voiton puolella. Uuden vuoden jälkeen leikkasin kukkavarret maljakkoon, kun ajattelin, että se saattaisi hiukan nopeuttaa näitä hitureita. Amaryllis ei tosiaan ole kärsimättömälle sopiva kukka. Täytynee muistaa muistuttaa itseäni sitten siitä taas joulukuussa. En muuten ole juurikaan vielä alkanut raivata joulua pois, mutta nyt varmaan täytyy viikon aikana aloittaa sekin. En pitänyt kiirettä, kun tuntuu että päivät ovat edelleenkin tasaisen harmaita ja pimeitä, joten on kiva, kun on hiukan jouluvaloja vielä ja hämärään aikaan ainakin voi edelleen tunnelmoida hiukan. 

Lehdestä luin viime viikolla, että Brysselissä oli joulukuussa vain kymmenisen tuntia aurinkoista, kun yleensä vastaava tuntimäärä on 45 tuntia. Vuosikymmenien ennätys kuulema tämän vuotinen auringottomuus. Ihmekös tuntui joulukuu niin pimeälle... Jossakin kohtaa sanoinkin miehelle, että en muistanut, että joulukuu olisi aikaisemmin tuntunut näin valottomalta. Ei se sitten ihan pelkkä oma tunne ollutkaan.

Nyt ollaan kuitenkin täälläkin menossa valoisampaa kohti, eikä siihen enää montaa viikkoa kulu, kun eron huomaa jo selvästi. Täällä alkuvuoden aurinko tosin tietää aina talvista ikkunanpesu-urakkaa, jos vain plussan puolella ollaan. Ilmassa on jatkuvasti niin paljon pölyä, että auringon paiste paljastaa likaiset ikkunat, vaikka marraskuun lopussa taisin ne vasta viimeksi pestä. Siinä kohtaa kaipaan aina pohjoisempaan ja puhtaampaan ilmaan. Sitten taas heti kun alan hommiin muistan, miten kamalaa on pestä monikerroksisia ikkunoita ja olen saman tien erittäinen tyytyväinen täällä oloon, koska täällä riittää yhden sisä- ja yhden ulkopinnan pesu. Hassua miten ihminen löytääkin elämästä kaikenlaisia kiitollisuuden aiheita...

Joulun raivaus



Tänä vuonna joulun raivaus jäi näin myöhään, kun yhteistuumin vielä haluttiin nauttia jouluvaloista kuusessa. Mukava oli, mutta nyt on ihan hyvä näinkin, että variseva kuusi seisoo parvekkeella odottamassa sitä, että mies laskee sen köyden avulla kadulle odottamaan roskakuskeja. Siitä olen joka vuosi iloinen, ettei kuusta tarvitse roudata rappukäytävän kautta ulos. Koristeet kellariin ja eilen tehtiin kunnollinen lauantaisiivous. Hassu juttu, miten koristelu on joka vuosi ihan ihanaa, mutta sitten kuitenkin raivaaminenkin on jotenkin vapauttavaa. Siitä tulee raikas ja ilmava tunne, yhtäkkiä on tilaa enemmän ja kaikki on taas hiukan minimaalisempaa, kun tasoilla on vähemmän tavaraa.  

Joulun raivaus on minulle ehkä enemmän siirtymäriitti kuin joulua edeltävä siivous, mistä yleensä selviän nopeasti ja kätevästi, koska en useimmiten lisää tavalliseen siivoukseen siinä kohtaa mitään muuta. Tammikuussa taas tekee mieli tehdä hiukan ekstraa ja hoitaa sellaisia kotitöitä, mitkä arjessa jäävät väliin. Jonkinlainen selkeyden tarve varmaankin näin vuoden alkuun. On mukavampaa ajatella uutta vuotta, kun kaikki 'sälä' on siivottu. Olen kyllä muutenkin sellainen ihminen, että jos ympärillä on liikaa kaaosta, en saa keskityttyä kunnolla. Hallitsemattomalta vaikuttava kaaos tuo sellaisen tunteen, että ei hallitse mitään muutakaan. Se on tietysti liiottelua, mutta tunteet ovat yleensäkin täysin subjektiivisia. Ajatus joka tapauksessa kulkee huomattavasti paremmin ja stressikin tuntuu siedettävämmältä siistissä ympäristössä. 

perjantai 12. tammikuuta 2018

Pikakelausta ja Belgravia

Onpas onni, että nyt alkaa viikonloppu! Tämä viikko oli niin työntäyteinen, että ihmetyttää itsekin miten selvisin... Valmistelin uutta luentomateriaalia reilun kymmenen tunnin edestä. Ehkä enemmänkin, mutta siinä ajassa sen matskun saisi käytyä läpi kuitenkaan vaivuttamatta opiskelijoita epätoivoon. Tunnustan nyt kuitenkin, että jouduin opettamaan sen kaiken kolmessa tunnissa. Kyllä, yleisön reaktiot olivat juuri sitä mitä sellaisella pikakelauksella voi odottaa. Puolustukseksi sanon, että enempää aikaa ei ollut, materiaali oli pakko sisällyttää mukaan ja se oli sellaista, että vaikka sitä pystyin kyllä tiivistämään, siitä ei pystynyt rakenteeltaan leikkaamaan mitään. Anteeksi ja kiitos. Ei kai sitä mitään muuta voi sellaisten luentojen päälle sanoa. Seuraavalla kerralla on pakko raivata hiukan enemmän tilaa tuolle pätkälle.    

Viime vuosien aikana olen joutunut lukemaan työn ja opiskelujen vuoksi niin paljon, että en ole juurikaan vapaa-ajalla jaksanut tarttua kirjoihin. Muutama rento kirja silloin tällöin, mutta noin niin kuin yleisesti olen lukenut ihan hurjan vähän. Olen aina tykännyt lukemisesta ja kokenut sen mukavan rentouttavana, joten vapaa-ajan lukemisen vähäisyys on välillä hiukan harmittanut. Sillä tavalla hiukan kitkerän suolaisesti, ihan kuin joku olisi tahallaan pilannut mukavan harrastuksen. Asialukemista on kuitenkin jatkuvasti ollut niin paljon, että muut kirjat eivät ole vetäneet puoleensa niin paljon, että olisin oikeasti saanut tartuttua niihin säännöllisesti. 

Joululoman alussa päätin, että loman aikana en koske työ- tai opiskelujuttuihin ollenkaan. Niinpä reissuunkin mukaan pääsi pari sisustuslehteä ja englantilaisesta kirjakaupasta Brysselissä ostamani Julian Fellowsin kirjoittama Belgravia. Se olikin hyvä ostos! Kertomus sijoittuu vanhaan aikaan ja on hiukan Downton Abbey -tyylinen, vaikka yhden kirjan mittainen kertomus on tietysti huomattavasti lyhyempi ja vähempisäikeinen, kuin massiivinen monen kauden ajan esitetty tv-sarja. Kirja ei ole todellakaan ole mitään korkeakulttuuria, eikä edes kevyenä romaanina mitenkään poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu, mutta tarina on kuitenkin ihan mielenkiintoinen luettavaksi, vaikka hiukan hidastempoinen olikin. 

Kun ei ollut työ- ja opiskelujutuista painetta, niin huomasin, että kyllä rento lukeminen rentouttaa edelleen. Ajattelin, että tänä vuonna voisin koittaa silloin tällöin ottaa kirjan käteen vapaa-ajallakin. Mitään yhtään vaativampaa kuin tuollaista kevyttä hömppää en kyllä tosin jaksa tällä hetkellä edes ajatella vapaa-ajan lukemiseksi. Laadukkaampi kirjallisuus voi siis jäädä odottelemaan tulevaisuutta ja tilannetta, kun analyyttisempi lukutyylikin taas rentouttaa. Sitä hetkeä odotellessa pitää vaan pistää hyviä kirjaideoita korvan taakse odottamaan.     

maanantai 8. tammikuuta 2018

Äitiydestä ja vähän muustakin

Äitiys on hieno asia, mutta samalla myös sellainen vuoristorata, että heikkohermoista joskus hiukan huimaa. Monessa asiassa koen olevani erityisen onnekas, kun taas joissakin asioissa olisin kyllä toivonut olevani hiukan erilainen ihminen tähän projektiin. En nimittäin olisi vuosia sitten ikinä uskonut, että voisin jännittää ja pelätä niin montaa asiaa kuin mitä olen ehtinyt tässä vuosien aikana jännittämään ja pelkäämään. Jälkikäteen voi tietysti aina sanoa, että joitakin asioita mietti ihan, tai ainakin osittain, turhaan. Joistakin toisista asioista taas voi sanoa, että onneksi en tajunnut, että tällaistakin voi tapahtua. Aika monista asioista voi kuitenkin todeta, että omat reaktiot olivat ihan realistisia. Äitiys on nimittäin sellainen juttu, että siihen ei pysty osallistumaan puolella sydämellä, eikä tulevaisuus ole ikinä etukäteen täysin selvää. Jälkiviisastelu tai itsensä syyllistäminen evät siis kannata silloin kun huolesta on kyse.

Eilen kirkossa laulettiin loppuun vielä vanha hengellinen laulu, minkä kertosäkeistö on suomeksi muistaakseni jotakin sinnepäin että 'Jeesus elää, siksi elää tahdon.' Se on suomeksikin ihan hieno laulu, vaikka noin käännettynä se kuulostaa minun korvaani jotenkin aavistuksen verran elämänvastaiselle. Englanniksi en kuule siinä sellaista sävyä ollenkaan. Nyt vasta huomasin, että yhtä säkeistöä en ole edes ikinä huomannut.  

How sweet to hold a newborn baby,
And feel the pride and joy he gives;
But greater still the calm assurance:
This child can face uncertain days because He Lives!

En muista, että suomalaisessa versiossa ainakaan olisi tällaista säkeistöä ikinä ollutkaan! Englanniksi minun on täytynyt laulaa se monta kertaa vuosien aikana, mutta vasta nyt huomasin, mitä siinä sanotaan. Ehkä tämä huomio tuli kuitenkin hyvään kohtaan, koska tämä äiti ainakin rohkaistui tuosta näkökulmasta. Omassakin elämässä luottaminen on joskus hankalaa, mutta äitinä luottaminen on usein vielä monta astetta vaikeampaa. Mietin siinä mukana laulaessani, että sellainen "rauhallinen vakaumus" on kyllä tarpeellinen juttu, että tosiaan voi luottaa, että oma lapsi selviää mistä vain. Kenekään elämä ei koko aikaa mene myötätuuleen ja ihan realistisesti ajatellen jokaisen lapsen elämässä on välillä epävarmuutta tuovia päiviä. Pelottomuus ja luottamus ovat kuitenkin sitä, mitä toivoo lapsen elävän omassa elämässään todeksi vaihtuvista tilanteista huolimatta.

Tämän vanhan laulun yllätyssäkeistö olikin hyvä muistutus tähän vuoden alkuun! Sama Jumala, mikä kantaa äitiä itseään epävakaisina aikoina, kantaa lastakin. Äitinä sitä ei vaan aina omalta huoleltaan muista tai huomaa.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Kolmen kuninkaan päivä (+ keitto mikä ei liity siihen mitenkään)


Niin ne viisaat miehetkin pääsivät lopulta perille. Belgiassa loppiaisena syödään kakkua, jonka sisälle on piilotettu pieni muovihahmo. Se onnekas, joka sattuu hahmon saamaan, saa käyttää paperikruunua ja olla päivän muiden passattavana. Me ei kyllä itse ikinä olla päästy tähän traditioon sisälle. Perinteinen kakku sisältää aika tavalla laktoosia, joten ostettua ei tee mieli, enkä itse ole ikinä jaksanut joululeipomisten jälkeen perehtyä tässä kohtaa leivontaohjeiden etsimiseen. Leipomisinnostus on lähellä nollaa tässä kohtaa. Eikä se mikään ihme ole, kun pipareita ja muita jouluksi leivottuja keksejä riittää edelleen naposteltavaksi... 

En kuulu siihen ihmisryhmään, jotka liittyvät tammikuussa kuntosalin asiakkaaksi. En nimittäin usko, että mikään uudenvuoden päätös saa kuntosalin vihaajan innostumaan säännöllisestä salilla käymisestä, heheh. Syömisiä tekee kuitenkin mieli keventää melkein aina tammikuussa. Kinkun jälkeen on kiva kokkailla mahdollismman vihannespitoisia aterioita.  

Viime viikolla tein punaista linssikeittoa ja siitä tuli kertaheitolla mun uusi suosikki. Kuumensin tilkan oliiviöljyä kattilassa ja kuullotin siinä valkosipuli- ja punasipulisilppua ja lisäsin ruokalusikallisen curry-maustetahnaa (sellainen valmis, öljyinen maustesekoitus). Kaadoin kaksi tai kolme kupillista vettä päälle, kiehautin ja lisäsin pari desilitraa pieniä, punaisia linssejä. Pieniä linssejä ei tarvitse liottaa, joten ne sai laittaa suoraan pussista kiehumaan. Seuraavaksi kaadoin sekaan purkillinen kookosmaitoa, ja lisäsin hiukan suolaa ja pippuria. Lisäsin vielä yhden porkkanan pieninä suikaleina, yhden punaisen paprikan palasina ja muutaman tomaatin kuutioiksi leikattuna (siemenet poistettuna). Keitin miedolla lämmöllä sen aikaa, että vihannekset ja linssit olivat kypsiä, tarkistin maun ja soseutin keiton sauvasekoittimella. Jos olisi vielä ollut korianterin lehtiä ja korianterin siemenillä maustettua naan-leipää niin tämä olisi ollut täydellinen ilta-ateria, mutta maistui se ilmankin ja jäi varmasti vakkariohjelmistoon. Linsseistä tulee hiukan täyttävämpi keitto kuin pelkistä vihanneksista, jos vaan yleisesti soseutetuista keitoista tykkää. 

torstai 4. tammikuuta 2018

Vanhasta vuodesta uuteen

Joulu tuli ja meni, ja vuosikin ehti jo vaihtua! Oli tunnelmallista ja muutenkin mukavaa. Matkustelussa en kuitenkaan ollut parhaimmillani, kun tuntui, että koko syksyn väsymys valui päälle heti lomamoodin saapuessa. Viime päivät ovat jo taas kuluneet töiden merkeissä. Loma loppuu aina liian lyhyeen, siitä ei pääse mihinkään vaikka työstä tykkääkin. Nyt on kuitenkin ainakin hiukan levänneempi olo on kuin mitä oli ennen joulua. Siitä on hyvä lähteä. 

Tänä vuonna aion totta totisesti löytää paremman tasapainon työn, opiskelun ja vapaa-ajan suhteen. Tähän ei ole mitään hihasta vedettävää ässää, mutta ajattelin mennä nukkumaan useimmiten ainakin kohtuullisen aikaisin, lenkkeillä 20km viikossa kävellen tai juosten, vähentää makean syömistä ja tehdä rentouttavia juttuja enemmän. (Valokuva ei nyt ihan paljasta totuutta, mutta otin sen kamalan kylmässä kaatosateessa vuoden toisena päivänä, kun lenkkeilin alkuviikosta etumatkaa viikon kilometrikertymää varten.) Taisin jotakin tällaista balanssijuttua miettiä viimeksikin, mutta viime vuosi meni ihan täysin mönkään tasapainon löytymisen suhteen ja varmasti siitäkin syystä loppuvuosi tuntuikin niin raskaalle. Oli siinä muitakin tekijöitä, mutta tuo elementti riippui suurilta osin vain minusta itsestäni. Olisin voinut varmaan useamminkin valita toisin, mutta sitten kun on tarpeeksi väsynyt ja stressaantunut, niin sitä yrittää vaan keskittyä siihen, mikä on saatava tehtyä ja kaikki muu jää automaattisesti syrjään, vaikka tajuaakin, että nimenomaan kiireiseen aikaan kannattaisi pitää omasta jaksamisesta kunnolla huolta. 

Tähän liittyen päätin myös, että en kanna huolta ja varmistele kaikkea mahdollista kaiken aikaa. Tämä on kontrollifriikkipiirre ja siitä on nyt päästävä eroon. Tarkoitan sellasia juttuja kuin, että soittelisin perään vain varmistaakseni jotakin, kyselen onko joku rutiinijuttu tämänkin kerran taas hoidettu, ja niin edelleen. Rennompi ihminen ei uskokaan, mitä kaikkea voi halutessaan tarkistaa tai varmistaa, haha! Meinaan nyt vaan keskittyä siihen mitä olen itse milloinkin tekemässä, ja jos joku asia menee sen takia myttyyn niin selvitän sen sitten vasta, jos siitä tulee ongelmaa. En itseasiassa edes usko, että tästä on odotettavissa minkäänlaista ongelmaa. Senkin myöntäminen helpotti, eli nyt vaan lopetan sillä tavalla toimimisen.  

Yksi juttu, minkä sain hyvin haltuun viime vuoden aikana, oli 7-10pv aterioiden systemaattinen suunnittelu yhdellä istumalla. Ruokakaupoissa käynti väheni radikaalisti, rahaa säästyi ja ruoanlaitto helpottui. Ainoana miinuksena on se, että nyt teini valittaa aina, jos ruoaksi on minkäänlaista keittoa. Ilmeisesti laitoin melkein joka viikko jonakin päivänä keittoa, mutta vaihtelua oli siltikin niin paljon, että itse en kiinnittänyt siihen mitenkään erityisesti huomiota. Tässä täytyy sitten aina vaan keski-ikäisen kuivasti muistuttaa, että kuules, ei meilläkään lapsuudessa aina ollut mitään herkkuruokaa, hah! 

Nyt tuli ruoka-asioihin liittyen kuitenkin vielä toinen miinus mieleen. En tiedä muistaako kukaan, mutta ostin jossakin kohtaa sellaisen ferrarin punaisen Crock-Pot haudutinkeittimen. Sen totean nyt virallisesti lähestulkoon turhakkeeksi. Lihapadoista tulee sillä hyviä, jos vaan on suurimman osan aikaa kotona, kun ruoka muhii kypsäksi kaikessa rauhassa. (En luota sähkölaitteisiin niin paljon, että jättäisin sen päiväksi päälle kotoa lähtiessäni.) Totuus kuitenkin on että ne harvat kerrat, kun me syödään pitkää haudutusta vaativia lihapatoja, voisin tehdä ne ihan yhtä kätevästi uunissakin. Muut keitokset (suurin osa 'virallisista' crock-pot resepteistäkin) taas valmistuu nopeammin kattilassa. Niissä on mukana enemmän hypetystä kuin mikä on rehellistä. Haudutinkeittimen idea on hidas kypsymisaika ja syytän tästä miinuksesta sitä. En jaksa ikinä odottaa kolmea tuntia, jos voin saada jotakin valmiiksi puolessa tunnissa. Siinä hautuuko ruoka keittimessä tai kattilankannen alla ei minusta ole minkäänlaista eroa työmäärän tai maun suhteen. Joka tapauksessa ruokalistojen suunnittelu on kaiken A ja O. On kiva, kun ei tarvitse enää viikolla keksiä, mitä laittaisi ruoaksi ja hakea puuttuvia tarvikkeita... Ensimmäisinä viikkoina tähän kului hiukan aikaa, mutta sitten se alkoi sujua. Nyt pystyn kymmenessä minuutissa kirjoittamaan 10pv ostoslistan. Pienellä vaivalla säästää huomattavan paljon aikaa. Eli se oli kokonaisuudessaan oikein hyvä muutos, vaikka nuo miinukset nyt tulikin mainittua.

Sain tietysti opiskelujuttujakin etenemään ja töissä olin varsinkin yhteen juttuun kevätpuolella erityisen tyytyväinen ja syksyn aikana muutamaan muuhun työasiaan, mutta ei niistä nyt sen enempää. Ihan hyvä vuosi oli, vaikka loppufiilis olikin aika nuutunut. Nyt kuitenkin uudella energialla kohti uutta vuotta ja uusia suunnitelmia. Tärkeintä taitaa olla priorisoida omat tavoitteet ja pudottaa hyvällä omalla tunnolla pois kaikki sellainen, millä ei ole oikeasti tarpeeksi väliä. 

Hyvää uutta vuotta!