Tarpeeksi

Joskus tapahtuu monenlaista. Yksi asia johtaa toiseen ja lopulta alkaa pinna kiristyä. 

Erästä sellaista pinnaa kiristänyttä asiaa kun äskettäin pohdin huomasin, että sen taustalla taitaa olla jonkinlaista riittämättömyyden tunnetta, mikä sitten aaltoilee hallitsemattomasti. Ensin yllätyin hiukan itsekin, että tulin edes ajatelleeksi mitään sellaista. Parissa sekunnissa kuitenkin ärsytykseni laantui täysin ja huomasin, että kyllä se lähellä on minuakin, että helposti kokee olevansa liian vähän sitä ja liian vähän tätä. Nykymaailmassa varmasti jokainen tuntee enemmän tai vähemmän, että joutuu vastaamaan monenlaisiin ja eri suunnista tuleviin odotuksiin, aikaa tuntuu olevan aina hiukan liian vähän ja voimavaratkin ovat rajalliset, vaikka niitä kuinka venyttäisi. Siinä missä joku mittaa onnistumistaan ulkopuolisen palautteen kautta, toinen arvioi jatkuvasti itse itseään ja omia suorituksiaan. Kumpikaan vaihtoehto ei ole hyvä, jos lopputulos on aina se, että minä en ikinä ole tarpeeksi. Kummin päin vain, lopputulos on helposti se, että siinä ennen pitkää turhautuu ja jotenkinhan se jossakin kohtaa alkaa purkautumaankin. 

Ratkaisu riittämättömyyden tunteeseen voisi olla huomata se, että minun henkilökohtainen arvoni ei riipu yhtään mistään, mitä teen tai saavutan. Teologille tästä tulee mieleen esim. Martta-syndrooma ja hänen siskonsa Maria, joka sai Jeesukselta kehut siitä, että osasi keskittyä olennaiseen. Liian usein olen kuitenkin tämän teeman yhteydessä kuullut vedottavan Paavalin kirjoitamaan jakeeseen (Fil. 4:13): "Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa."  Tyypilinen tulkinta menee useimmiten niin, että voin ryhtyä mihin vaan ja tehdä ihan mahdottomiakin. Jaetta käytetään siis tsemppilauseena. Minusta se pitäisi kuitenkin paremminkin tulkita niin, että jo sen "kaiken" mitä edes yrittää tehdä, pitäisi olla linjassa levollisuuden ja luottavaisuuden kanssa. Kun jaetta nimittäin katsoo asiayhteydessään, niin edeltävissä jakeissa korostuu erityisen voimakkaasti tietoisuus siitä, että kaikki elämän osa-alueet ovat Jumalan kädessä, eikä sen vuoksi hötkyilystä mihinkään suuntaan ole sen kummempaa hyötyä. Mahdottomuuksien tavoittelemisen sijaan kannattaakin mieluummin hiljentyä, luottaa ja ottaa Paavalin esimerkin mukaan tilanteet vastaan sellaisena kuin ne tulevat.

Tuolla pienellä rohkaisevalla jakeella voi siis vaihtoehtoisesti joko piiskata itseään sellaiseen vauhtiin, että ei koskaan ehdi pysähtymään ja olemaan tarpeeksi, tai sen avulla voi löytää terveen tasapainon elämään ja nöyrästi huomata yhdessä Jumalan kanssa riittävänsä kaikissa tilanteissa levostakin käsin juuri sopivasti. Minä ainakin valitsen tuon jälkimmäisen tulkinnan.